Mutta pastori näytti kummallisen juhlalliselta ja niin vakavalta kuin kirkko itse. Ei käynyt istumaankaan, vaan asettui seisomaan keskelle lattiaa, vaikka Erika toimitti häntä soututuoliin.
"Minä tahtoisin vähän kysyä sinulta, Erika", aloitti hän, ja hänen äänensä soi niin oudon kylmästi, että Erika kalpeni, "tahtoisin kysyä sinulta, oletko koskaan tuntenut maisteri Akseli Airistoa…?"
Hän katsoi samalla Erikaan totisesti, melkein ankarasti.
Kysymys tuli niin arvaamatta, että Erika aluksi kalpeni, mutta äkkiä hän sai hermonsa tyyntymään ja tottelemaan, ja viattomasti hymyillen hän vastasi:
"Olen hänet tuntenut. Miksi sitä kysyt?"
"Sain häneltä kirjeen, — Airisto on näet luokkatoverini ja paras ystäväni — siinä hän puhuu sinusta… tehän olette olleet kihloissakin", sanoi pastori kylmästi. "Kun parhaalle ystävälleni ilmoitan kihlauksestani ja toivon saavani onnittelun, saankin häneltä tämmöisen kirjeen…"
Ja pastori paiskasi kirjeen lattialle ja sanoi jymisevällä äänellä:
"Nainen! Te olette valehdellut minulle… Meidän välimme ovat loppuneet", huusi hän lopuksi ja pakeni kuin paholaista, paiskaten oven jälessään kiinni, että seinät tärisivät.
Erika seisoi kuin jähmettyneenä. Tätä hän ei ollut osannut odottaakaan… Airisto oli siis saanut kostetuksi… se kurja konna…
Hän otti kirjeen lattialta ja luki siitä: — — "Minä tunnen hyvin morsiamesi… Erika H:n… hän on ollut minun ja monen muun henttu…"