Horslunti muisti äskeisen telefoonikeskustelun, ja hän oli arvaavinaan, mihin olivat menossa. Pappilaan menevät ja koettavat saada rovastia kirjoittamaan!
Niin päätteli Horslunti ja sydämessään naurahti.
Niitä oli siis muitakin yhtä kostonhimoisia kuin hänkin, ja muitakin, jotka aikoivat sinne kääntyä… Kuka tiesi jos niitä oli vielä paljonkin täälläkin Heinärannalla, vaikka olivat olevinaan…!
Ainakin oli hän nyt varma Pikku-Herralan Vantesta ja Kuusimäen
Auruurasta!
Hän silmäsi kerran meneväin jälkeen ja läksi reippaasti kotiaan päin.
Horslunti ei ollut tyhmä mies, ja hän ymmärsi kyllä, että hän tällä hommalla pani peliin oman onnensa, sillä se apu, joka sieltä tulisi, karkoittaisi hänet iäksi päiväksi Heinärannalta… jos nimittäin tulisi tietoon…
Hänen täytyi siis niin varovainen olla, ettei kukaan mitään vihiä saisi…
Mutta hän luotti onneensa, joka joskus ennenkin oli potkaissut häntä, ja hyvässä toivossa hän käveli kylän raittia.
II
Oli jo aamupuoli yötä, mutta yhä istui Horslunti pöytänsä luona ja kirjoitteli, — illasta asti oli kirjoittanut. Vähä väliä hän nousi kävelemään, sytytti pitkävartisen piippunsa ja mietti.