Horslunti oli valmiiksi miettinyt valheensa ja alkoi nyt selitellä, että hänellä olisi eräs kirje vietävä postiin, mutta se on semmoinen asia, joka koskee kaikkia Heinärannan talollisia, sillä se on Sipillan kylän miesten niityn riita-asia… Hän, Horslunti, ei tahtoisi mitenkään, että tulisi tietoon, että hän on sipillankyläläisten asiamiehenä heinärantalaisia vastaan…

Mikko tiesi tuon niityn riita-asian, sillä siitä oli jo käräjöity monta vuotta kihlakunnanoikeudessa, tiesi, että sipillankyläläiset koettivat saada haltuunsa ja omistettavakseen heinärantalaisille ammoisista ajoista kuuluvaa laajaa niitty-palstaa. Ja hyvinhän Mikko ymmärsi Horsluntinkin aseman…

Ei tahtoisi Horslunti, että omankyläläiset saisivat tietoonsa, että hän heitä vastaan sipillankyläläisten puolesta prosessaa, — siinä pykälä…

Ja sen vuoksi nyt kääntyi hänen, Mikon puoleen, jonka tiesi mieheksi, joka osasi pitää suunsa kiinni silloin kun tarvittiin…

Ja kun Mikolle asia kaikin puolin oli selvinnyt ja Horslunti vielä asian todeksi vakuuttanut ja luvannut hyvän palkan vaivoista, lupasi Mikko kirjeen postiin toimittaa…

»Tule siis huomenna aamulla siinä yhdeksän aikaan», puhui Horslunti hyvästellessään. »Silloin annan sinulle kirjeen… ja pane poveesi se ja sano postissa, että yksi herra tuli maantiellä vastaan ja pyysi viemään postiin…»

»En minä liikoja sano, kun asian ymmärrän ja olen kuullut», vakuutti
Mikko.

Ja niin hyvinä ystävinä erosivat. Horslunti lähti kotiaan päin kuumissa mietteissä ja päätti nyt heti ruveta valituskirjettään kirjoittamaan, sillä hänelle oli nyt selvinnyt, mitä ja miten kirjoittaa.

Hän kävellä viuhtoi alas maantielle ja aivan verekset olivat hänen ajatuksensa, sillä hän uskoi nyt koittaneen ajan, jolloin hänen sopi näyttää Tikellille, vanhalle tuomarille, kenet tämä oli oikeussalista ulosajanut…

Mutta juuri siinä, jossa polku Mikon pirtiltä yhtyi maantiehen, näki hän Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran kävelevän rinnakkain aika vauhtia ja kuiskaamalla keskenään juttelevan…