Mikko katsoi syrjäsilmällä Horsluntiin ja mietti, että mikähän sillä ketulla nyt on mielessä. Mutta samalla hän tunsi ilostuvansa, kun muisti, ettei hänellä ollut kenellekään pennin velkaa eikä siis Horslunti voinut olla välipäätöstä tuomassa.
»Pistäysin sisälle, kun satuin tätä mäkikatua kulkemaan», sanoi
Horslunti sulavalla äänellä ja naurusuin ja istahti penkille, melkein
Mikon viereen.
»Lämmin on», myönsi Mikko, mutta katseli epäillen vierastaan.
»Ovatpa kauniilla alulla nuo Mikon pellot», sanoi Horslunti taas hetken päästä ja katseli ulos ikkunasta.
Mikko jo näytti tulevan paremmalle tuulelle. Horsluntin vaaniva silmä huomasi sen heti, ja hän sanoi lisäksi:
»Eipä näe, kylän raittia kun kävelee, niin voimakasta alkua missään!»
Mikko jo naurahti.
»Eikä näissä minun pelloissani näy roskaa eikä rikkaruohoa niinkuin monen talollisen pellossa näkyy…»
»No se on vissi… Jos Jumala lämmintä antaa, niin noista pelloistasi korjaat runsaan sadon, runsaamman kuin kukaan muu koko Heinärannalla…»
Ja Horslunti nousi istumasta ja katseli vuoroin toisesta, vuoroin toisesta ikkunasta peltoihin ja kehui ja kiitteli… Mikko tuli hyvälle tuulelle, ja niin alkoivat keskustella kaikenlaisista maailman asioista…