Se oli mainio uutinen Horsluntin mielestä, ja monesta aikaa tuli hän hyvälle tuulelle. Hän olikin ollut monta viikkoa äreänä ja suutuksissaan koko maailmalle. Ja syytä olikin.
Talvikäräjissä oli hänelle käynyt sangen nolosti. Vanha tuomari, joka ei ollut koskaan sietänyt Horsluntia, oli saanut hänet kiinni törkeästä valheesta, suuttunut ja käskenyt Horsluntin oikeussalista pois. Ja lukenut tuomion, ettei Horslunti saa enää esiintyä kenenkään asianajajana tässä kihlakunnanoikeudessa…
Se oli harmittanut ja harmitti Horsluntia, joka vuosikymmeniä oli ollut kaikilla käräjillä niinkuin kukko linnan päällä. Olikin ja tuntuikin käräjämiehistä siltä kuin ei käräjätuvassa olisi ollut oikeaa »tunnelmaa», kun Horslunti ei sattunut olemaan huutamassa ja sukkeluuksiaan jakamassa. Kaikki olivat hänen apuaan ja neuvojaan tarvinneet, ja suuressa arvossa hän uskoi olevansa. Silloin — viime talvikäräjissä — kyyditsee hänet vanha tuomari pellolle.
Horslunti oli kiroillut sen päivän, ja kun hän seuraavana päivänä meni vanhan tavan mukaan käräjätaloon iltahämyssä, kuuli hän kuistista kaksi outoa miehen ääntä:
»Jo se lurjus ja valehtelija Horslunti viimeinkin kuuluu saaneen potkut asianajajatoimesta», sanoi toinen ääni.
»Jo kuuluu. Se onkin monta kymmentä vuotta puijannut korkeaa oikeutta», virkkoi siihen toinen ääni.
Kuistissa oli melkein pimeä. Horslunti päätti hämmästyttää noita hävyttömiä, jotka hänestä noin halveksivasti puhuivat… Hän rynnisti mennä kuistiin ja kiljaisi:
»Kuka täällä uskaltaa minusta semmoista puhua? Hä? Vasa? Minä näytän, mitä soimaamisesta rikoslaki sanoo!» Mutta ne, jotka Horsluntista puhuivat, ehtivät pimeässä livahtaa pitäjäläisten tupaan ja katosivat tupakansavun sekaan kuin pilviin. Eikä Horslunti ollut saanut selvää, keitä olivat. Ja monta muuta asiaa oli, jotka häntä harmittivat.
Mutta nyt! Nyt piti ottaa tilaisuudesta vaaria ja koettaa parhaansa…
Hän otti uudestaan sanomalehden käteensä, luki jo viidennen kerran uutisen kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta ja yhä enemmän innostui.