Mutta pian Horslunti kuitenkin tointui entiselleen ja lähti polkua pitkin astumaan eri haaralle kuin Aaseffi.
»Mitä helvettiä tämä nyt merkitsee?», höpisi hän. Ja hän muisti Aaseffin pirullisen kasvojen ilmeen, ja hänen tuntoonsa jyskähti pelko ja epäilys, että Aaseffi aavisti, mitä hänellä oli tekeillä. Ja sen tiesi Horslunti hyvin, että Aaseffi kostaisi hänelle kaiken sen, minkä hän oli Aaseffille aikoinaan tehnyt. Häntä alkoi hermostuttaa, ja hän käveli eteenpäin, tietämättä itsekään, mihin oli menossa…
Se oli kavala ja kostonhimoinen mies, Aaseffi, se kyllä kostaisi ja oli monasti koettanutkin kostaa… Sillä Horslunti oli juuri se mies, joka Aaseffin entisyydestä oli selvän ottanut ja siitä pitkin Heinärannan raittia kertonut…
Sillä saattoivat olla aavistukset ja epäilyksensä Horsluntin hommista, ja jos se niistä vihiä saisi, niin hullusti hänen kävisi… sillä muun hyvän lisäksi kerrottiin, että hän osasi venäjää, entinen aliupseeri kun oli…
Horsluntin tuli paha olla, mutta vähitellen hän kuitenkin tointui säikähdyksestään ja alkoi kiroilla omaa arkuuttaan ja tyhmyyttään… Aaseffia hänen ei tarvinnut pelätä. Ei se mitään voisi, suurlakon aikana viralta potkittu poliisi… Oli kyllä koettanut mauruta ja kerjätä eläkettä, vaan ei ollut luvattu. Eivät olleet Aaseffin ansiot riittäneet… Minkäpä tekisi? Ei niin mitään…
Horslunti alkoi olla entisellään ja huomasi kävelleensä maantielle ja olevansa menossa postiin päin… Siinä juolahti hänen mieleensä onnellinen ajatus…
Hän menee itse postiin ja kertoo, että tässä on eräs kirje… ja naureskelee… ja sanoo, että siinä on Kuusimäen Auruuran valitus siitä, kun ei hänen hommaamalleen käsityökoululle myönnetty valtioapua… Mainio keksintö!
Ja nyt hän käveli reippain askelin postiin päin.
Mutta juuri kun hän oli tienhaarasta kääntymässä pihaan, huomasi hän
Ollin-Mikon tulevan vastaansa.
»No, mikset tullutkaan?» kysyi hän, tiukkana muka.