Kun hän hetken päästä sieltä palasi, oli hän sangen tyytyväinen. Hän oli selittänyt, niinkuin oli äsken juolahtanut mieleen.
Mutta kummallisissa mietteissä käveli Ollin-Mikko. Jokohan olivat sekä Horslunti että Aaseffi hänelle valehdelleet ja aikoneet häntä pilkkanaan pitää? Horsluntin tiesi hän kälmiksi, eikä hänellä ollut sen parempi ajatus Aaseffistakaan, jonka sanottiin vain nuuskivan ja vaanivan sitä, että ihmiset tekisivät jotakin laittomuutta… Heti oli uhannut kirjoittaa kenraalikuvernöörille…
Semmoinen lurjus, vaikka itse elätti henkeään ihmisten armoilla!
Mikko päätti mielessään, ettei hän usko kumpaakaan. Ei lähde kummankaan asialle, vaikka lakillisen kultaa lupaisivat…
Mikko poikkesi maantieltä syrjään ja päätti kävellä kotimökilleen Jannenmäen kautta. Jannenmäkeläiset olivat kaikki sosialisteja ja pauhasivat lakkaamatta siitä, ettei heillä ollut kyllin hyvä olla.
Kun hän saapui vanhan Jannen pirtille, istui vanha Janne portailla
»Työmiestä» lukien.
»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyi hän, katsoen Mikkoon silmälasiensa yli.
»Eipä liikoja…»
»Sinä sitä palvelet noita kapitalisteja ja teet niille ilmaiseksi työtä», puhui vanha Janne äreällä äänellä. »Sinun pitäisi liittyä meihin… meissä on se voima, jolla rahamiehet nujerretaan…»
»Palkan minä aina olen työstäni saanut», sanoi Mikko.