Rahtimieheltä oli tiedusteltu paljon muutakin, mutta kaikkiin kysymyksiin ei hänkään ollut osannut vastata, vaikka omiakin tietojaan lisäili..
Heinärannalla puhuttiin nyt joka talossa kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta. Sillä muun homman lisäksi kerrottiin, että vallesmanni oli kirkossa kuuluttanut ylimääräisen maantietarkastuksen, jolloin kunkin talon tieosan ja leikkauksien tuli olla kerrassaan moitteettomassa kunnossa…
Ja kaikille kävi selväksi, minkävuoksi tämä ylimääräinen »syyni» oli kuulutettu, ja kukin koetti parastaan, jotta ei moitetta saisi. Oli jo nähty ja kuultu, kuinka konstikas kapine se piili oli. Sileä ja kova sille piti tie olla eikä leikkausten kohdalla saanut keikauttaa… Ja jos keikautti, niin särkyi piili tai lensivät ihmiset tien poskeen…
Niitä miettien ja paljon muutakin istui Salmo Päkkilä pirtissään sanomalehti kädessään. Yhtä ja toista mietiskeli, vanha, älykkään näköinen Salmo. Hän oli aikoinaan ollut suuressa lähetystössä ja muisteli niitä aikoja ja näitä nykyisiä. Katkera hymy nousi hänen huulilleen, ja kaljun päälaen sileästä kamarasta nousivat hikihelmet — aivan kuin silloin, kun oikein raskasta työtä teki…
Raskaat hänen mietteensä olivatkin. Ne eivät olleet kevenneet näinä pitkinä vuosina ja yhä raskaammiksi ne näyttivät tulevan. Sanomalehti putosi hänen kädestään lattialle, hän ei sitä huomannut. Ikäänkuin jotakin painoa pyyhkäisten päälaeltaan hän kämmenellään hipaisi sitä ja höpisi:
»Niinpä niin… vai Lappiin… No menköön rauhassa… kun piankin kulkisi ohi…»
Silloin juuri aukeni pirtin kookas ovi, ja tuttu poliisi astui sisään.
Päkkilä käski istumaan ja kysyi:
»Mitäpä sitä kuuluu?»
»Eipä liikoja», puheli hyväntuulinen poliisikonstaapeli. »Kaunis on kesän alku, kun sataisi…»
»Niinpä vain… sadetta kaivattaisiin», sanoi Päkkilä, mutta näytti miettivän aivan muuta.