Mutta Kaisa, vaikka olikin vaimoihminen, ymmärsi, että jo laski nyt
Mikkokin hätävaleen…
Mutta oli olevinaan kuitenkin niinkuin uskoisi ja alkoi selittää Mikolle, mitä oli kuullut ja omin silmin nähnyt. Hän oli — niin kertoi Kaisa, — eilen illalla Mäntykummun Sohvin kanssa palannut kauppiaasta ja olivat Sohvin kanssa 'oikaisseet kirkon takaliston polkuja pitkin… Niin kirkon takaa, siitä taajasta männiköstä, kuului kummallisia ihmisääniä ja karjumisia… »Uteliaina menimme Sohvin kanssa kurkistelemaan, sillä olimmehan kuulleet, että Aaseffi siellä harjoitteli sotatemppuja…»
»Niin kuuluu harjoittelevan… sanotaan hänen tulleen mielenvikaan», keskeytti Mikko Kaisaa.
»Elähän! Annahan kun kerron!» jatkoi Kaisa. »Ei siinä Aaseffi merkillisin ollut… siellä oli toinenkin mies…»
»Toinenkinko mies?» kummasteli Mikko.
»Niinpä, ja arvaa kuka?»
»En osaa arvata…»
»No Kuusipää, ja yllään oli hänellä se vorsmestari-vainajan siipitakki, jonka tiedät…»
»No, voi helvetti!» mainoi Mikko.
»Sohvin kanssa seisoimme suuren kuusen suojassa ja uteliaina katselimme… No, jo siinä oli jos jotain. Aaseffi, näet, opetti Kuusipäätä kumartamaan sillä lailla kun pitää kumartaa kenraalikuvernöörille… Siipitakki yllään piti Kuusipään aina perääntyä taaksepäin ja sieltä sitten tulla Aaseffia vastaan, sillä Aaseffi oli olevinaan kenraalikuvernöörinä… Kuusipää yritti ja yritti, kumarteli, että takin siivet heiluivat kuin ukkometson siivet… Palavissaan näytti parhaansa yrittävän, vaan aina kun pääsi Aaseffin luo ja alkoi kätellä, niin Aaseffi taas karjaisi: