Mutta Horsluntin valituskirjelmä oli pysynyt salassa. Ainakaan ei siitä kukaan tiennyt mitään kertoa eikä Mikkokaan ollut siitä mitään kuullut. Mutta oli eräs toinen juttu, josta näinä viime päivinä oli kerrottu. Oli huhu semmoinen liikkeellä, että Horslunti oli aikonut pitää kirkolla puheen kenraalikuvernöörille. Mistä semmoinen huhu oli levinnyt, ei kukaan tiennyt, mutta sanottiin Horsluntin monta yötä ja monta päivää puhettaan valmistaneen. Kerrottiinpa, että yöllä oli yksin ääneensä puhunut ja pitkin kamarin lattiaa kävellyt…
Noita Mikko muisteli, kun aamulla nousi vuoteeltaan.
Kaunis oli ilma, päivä paistoi ja linnut lauloivat. Kylällä ei näkynyt mitään merkillistä. Rahtimiehiä palasi kaupungista korkeine kuormineen, ja töissään hääräsivät ihmiset.
Mikkoa ei muka liikuttanut koko kenraalikuvernöörin tulo, vaikka kyllä hänen täytyi myöntää, että utelias olisi hänkin näkemään… ei itseä kenraalikuvernööriä, vaan niitä kolmea automopiiliä, jotka perävilkkaa tulevat…
Mikko pesi kasvonsa (jota hän ei tavallisina arkipäivinä koskaan tehnyt) ja pani sunnuntaitakin ylleen.
— Jos tulisi käydyksi kirkolla asti, — ajatteli hän.
Hän lähti muka muissa asioissa kävelemään, mutta kun hän meni
Virnemäestä pihan läpi, huomasi hänet Kaisa.
»Mihin Mikko nyt niin reilassa kävelee?» kysyi Kaisa.
Mikolla ei sattunut olemaankaan vastaus valmiina, mutta viimein hoksasi hän ja vastasi:
»Ajattelin käydä Ojalaisessa… kuuluu tamma viime yönä varsoneen…»