VI
Vihdoin tuli se päivä, jona kenraalikuvernöörin piti Heinärannalle saapua; se oli tiistai.
Ollin-Mikko, jolla oli hyvää aikaa seurata »maailman menoa», oli tehnyt ja teki havainnoitaan.
Kylällä ei juuri itse pääasiasta enää puhuttu mitään, pääasiasta, nimittäin kenraalikuvernöörin tulosta. Mutta sen yhteydessä ja siitä johtuvista jutuista kerrottiin sitä enemmän.
Mikkokin oli kuullut, että Pikku-Herralan Vantella ja Kuusimäen Auruuralla oli ollut kiivas yhteenotto, sanasota, jossa toinen toistaan haukkui… Auruuran oli lopulta täytynyt antautua armoille ja itkenyt oli lopuksi… Vanten kerrottiin uhanneen, että hän menee itse luonnossa kenraalikuvernöörin puheille ja kantelee mitä hänen osaltaan on kantelemista…
Siitä pilkkalaulusta, jonka kylän pojat olivat tehneet hänestä ja Auruurasta, oli Vantte haastattanut Virnemäen Paavon, Päkkilän renkipojan, Hurskais-Oton ja Mäntykummun Huldan, joka oli piikana Aittamaassa… Vantte uskoi, että ne olivat laulun tehneet, ja todistajiksi kuului tulevan puoli kylää…
Aaseffista kerrottiin kummia juttuja ja tiedettiin hänen uhanneen, että Horsluntin ja Päkkilän Salmon hän nyt ensiksi toimittaa västinkiin, ja sitten vähitellen tulee muiden vuoro…
Kuusipäästä, suntiosta, tiedettiin, että hän lopultakin oli saanut lainaksi vanhan siipitakin, jonka vanha lukkari aikoinaan oli huutanut entisen metsäherran konkurssihuutokaupasta… ja kuului olevan nyt Kuusipää kuin pulskin herra…
Vanhan Jannen oli täytynyt turvautua Horsluntin apuun. Horslunti oli kirjoittanut verrattoman valituskirjelmän siitä ryöstöstä, jonka kruununvouti ja nimismies Jannen luona laittomasti toimittivat. Janne oli itse aikonut ojentaa sen kirjelmän kenraalikuvernöörille ja lisätä vielä muutamia painavia pykäliä.
»Se on köyhän kansan ystävä tämä kenraalikuvernööri… mutta herroille ja virkamiehille se on kuin ilmi piru», oli Janne sanonut.