Perttu oli ollut silloin pieni, mutta hän muisti vielä, kuinka isä itki, kun näki itsensä petetyksi!
Eivätkä silloinkaan vanhemmat veljet, jotka jo olivat täysiä miehiä, käyneet asiaan käsiksi…
Semmoinen oli isä ollut aina. Uskoi muita rehellisiksi, kun itse ei tahtonut väärin! Jakanut ja antanut niin kauan kuin on ollut…
Ukko raukka!
Ei häntä käynyt moittiminen. Hyväsydäminen, antelias ja kaikkia palveleva mies. Jumalaansa luotti ja iankaikkista iloa toivoi… ja sinne kai hän kostuneekin…
Yö oli jo puolessa, kun Perttu sai Viinamäen kynnetyksi. Nyt ei olisi muuta kuin kylvää…
Vietyään Laukin talliin, tehtyään appeen ja nostettuaan yöheinät soimeen hän päätti käydä aitan hinkaloista kokoamassa siemeniksi mitä sieltä mahdollisesti vielä karttuisi. Ei olisikaan ollut enää muuta peltoa kylvämättä kuin Viinamäki, mutta siihen menisi, vaikka harvaankin kylväisi, vähintään vanha tynnyri…
Hän kävi pirttiin. Äitikin oli nukkunut ja isä ilmestynyt kylältä vuoteelleen. Vanha karjakko-Kreeta, joka oli talon ainoa palvelija, oli hänkin vuoteessaan. He nukkuivat kaikki. Perttu liikkui hiljaa, etteivät heräisi. Pöydälle oli hänelle jätetty illallinen: leipää, jonka päälle äiti oli tuonut voinokareen, ja tuopillinen maitoa. Mutta nälkää hän ei tuntenut; uni painoi silmäluomia. Hän otti aitan avaimen valtaorren naulasta, jossa sillä oli vakituinen paikkansa, ja hiipi ulos, painaen oven hiljaa kiinni… Hän lähti jo aitalle päin käymään, mutta seuraten omia ajatuksiaan poikkesikin puutarhaan, joka oli rakennuksen takana jokitörmällä. Joka ilta ja aamu hän kävi puutarhassa.
Sillä se oli yksinomaan Pertun. Ennen ei siinä ollut yhtään puuta, ja maakin oli ollut viljelemätöntä, karua kivikkoa…
Mutta nyt! Viisitoista vuotta siitä oli nyt juuri tänä keväänä, kun hän istutti nämä ensimäiset puut! Tuon pihlajan tuohon… nuo kaksi koivua joen puolelle ja tuomet pohjoispuolelle!