"Nyt, Laukki, yritetään, että saamme Viinamäen kylvövalmiiksi", puheli hän Laukille.

Mutta äskeiset ikävät ajatukset eivät luopuneet hänestä, tulivat nyt vielä suuremmalla voimalla ja istuttivat epätoivon mietteitä nuoren miehen sydämeen.

Suuttumus valtasi hänet ensiksi, kun hän aittaan tultuaan ja ullakolle kiivettyään näki, että hänen parhaat siemenohransa olivat melkein kaikki poissa. Hän kun vasiten riihessä puhdisti parhaan pellon raskaimmat jyvät ja kantoi aitan ullakkoon suureen ammeeseen kevätkylvöä varten! Melkein kaikki oli viety!

Semmoista oli tapahtunut ennenkin. Äiti ei saattanut olla antamatta, kun tiesi vähänkin olevan! Ja ne sydämettömät siskot! Ne voivat ottaa, ne voivat nylkeä hänet puti puhtaaksi! Vaikka tiesivät, että hän teki työtä yötä päivää, näki suorastaan nälkää, kootakseen edes korkojen maksuun rahaa!

Ei, ei! Ei ollut hänellä koskaan toivoa päästä velattomaksi ja saada tätä rakasta paikkaa omaksi!

Hänen mielensä kävi niin liikutuksiin, ettei hän malttanut enää astua samaa verkkaista tahtia, vaan hätyytteli Laukkia nopeampaan kulkuun…

"Kynnetään kuitenkin… kuka sitten kylvänee ja leikanneekin…"

Ja hän iski Laukkia ohjaspuolella kylkeen että läiskähti…

Käki kukahti kuusessa aivan ison kiven takana. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. — Jospa niitä nyt tulisi, niitä paperipuun ostajia… Ehkä tuosta Särkirovon sarasta jotakin saisi, että pystyisi maksamaan edes Lomman velan… Siinä oli kaunista petäjikköä ja komeaa, tummaoksaista kuusikkoa, jota Perttu oli hoitanut kuin silmäteräänsä. Talon muut metsäsarat olivat myydyt ja raiskatut, ettei ollut liioin linnunistuinta. Kantoja ja tuulenkaatoja oli, ja niitä Perttu oli koonnut talon tarvepuiksi.

Veihän isältä puulaaki melkein ilmaiseksi koko Lompolajoen saran! Monta tuhatta kaunista tukkia! Eikä ollut velka sillä lyhennyt!