Äiti tiesi, mihin siemenet olivat joutuneet. Hän oli itse antanut ne Kustaavan miehelle talvella. Mies oli luvannut maksaa, mutta äiti oli unhottanut koko asian.
"Ja miten elämme nyt kesän, kun vilja on lopussa ja jauhojakaan ei enää ole kuin yksi säkillinen…"
Äiti ratkesi kovempaan itkuun.
Pertun sydän pehmeni aivan äkkiä, ja katuen, että oli äidille mitään siemenistä puhunut, sanoi hän lohduttavalla äänellä:
"No, ehkäpä tässä jonkun keinon keksii, ja on se Jokijalan isäntä luvannut lainan, jos kesken loppuvat. Älkää nyt, rakas äiti, siitä huolehtiko…"
Ja nähdessään, että äiti alkoi tyyntyä, hän käveli äidin sängyn luo ja virkkoi:
"Saattaa tässä sentään tulla meille hauskemmatkin päivät. Olen kuullut, että tänne tulee paperipuun ostajia, ja meilläkin olisi paperipuumetsää kelpo lailla… Voidaan tässä ehkä Lommallekin velka maksaa, että saisi itse tehdä heinän Hopeasaaresta…"
Äidin kasvot kirkastuivat.
"Eipä sitä tiedä, jos Jumala hyvinkin on kuullut minun rukoukseni", hän hymyillen sanoi Pertulle.
Keveämmällä mielellä Perttu lähti jatkamaan keskenjäänyttä kyntöään. Laukki olikin jo syönyt appeensa ja seisoi huuli lerpallaan ja silmät puoliummessa ajajaansa odotellen.