Kuinka ne olivat kasvaneet, varttuneet ja komistuneet tällä ajalla! Ja joka vuosi sitten lisää… nyt oli jo kokonainen puisto…! Viidentoista vuoden päästä… joka silloin elää ja näkee…
Hän unhotti äskeiset huolensa, ja hänen jäykille kasvoilleen tuli ilon ja riemun ilme. Hän kävi tunnustelemaan koivujen puhkeavia urpuja ja iloitsi sydämestään nähdessään, että vanhin tuomi tulisi kukkia täpösen täyteen…
"Ihan joutavaa hommaa", oli hänelle sanottu, kun hän puuhaili puutarhassaan.
Ja kerran hän oli kuullut, kun naapurikylän miehet olivat soutaessaan ohitse keskustelleet veneessään: "Mitä risukkoa se Viraniemen Perttu tuonne kasvattaa?" oli toinen kysynyt.
"Samanlaista puutarhaa siihen hommaa kuin on pappilassakin", oli siihen toinen vastannut.
"Pitäisi olla puumerkit kotona sillä, joka komeaa puutarhaa aikoo…" Ja siihen suuntaan olivat muutkin arvelleet. Ne olivat kuitenkin semmoisia ystäviä nämä hänen puunsa, että ne eivät pettäneet, vaan ilahduttivat sydäntä silloinkin, kun se oli surusta halkeamaisillaan.
Mutta oli hän sentään saanut paljon kiitoksiakin puutarhastaan. Oli käynyt kerrankin kaukaa muuan matkustaja, joka oli kehunut kauniiksi koko paikkaa ja varsinkin Pertun puita…
Mutta taas hänen ilonsa katosi yhtäkkiä niinkuin oli tullutkin. Tuli hyvin usein, ja varsinkin oli näinä viimeisinä aikoina tullut, epämääräinen pelko siitä, ettei hän saanut tästä itse nauttia… ja velka… velka… jäyti kuin helvetin liekki silloin aina mieltä. Kaikki hänen työntekonsa, vaivat ja äärettömät vastukset, jotka hän sitkeästi oli kestänyt… kaikki menisivät hukkaan… ja hän saisi lähteä tyhjin kourin kävelemään.
Mutta vaikka hän sitä pelkäsi ja mietti, jäi aina joka kerta sydämen pohjalle toivo siitä, että niin ei voinut käydä ja että joku ihme tapahtuu… sillä niin oli äitikin aina vakuuttanut… ihme sellainen, joka on kumma ihmisten mielestä, mutta Jumalalle vähäinen…
Niissä mietteissään hän tapasi itsensä aitan ovea aukaisemassa…
Tyhjät, suuret hinkalot ammottivat häntä vastaan kuin kummitukset…