"Tyhjät… tyhjät", hoki hän, haki säkin kainaloonsa ja nousi ullakolle siemeniä keräilemään.
II.
Viinamäkeään on Perttu kylvämässä.
On yö, lämmin, valoisa Pohjolan yö. Kylältä on ääni lakannut kuulumasta, ja pelloilta on väki kadonnut. Ei näy muita liikkeellä kuin naapurin, Jokijalan, isäntä, joka hänkin näkyy olevan kylvöhommassa. Toukoyöt ovat aina ennen olleet Pertun hauskimpia hetkiä, kun sai tehdä työtään kenenkään häiritsemättä ja kun jaksoi tuudittaa mielensä ja sydämensä siihen uskoon, että nämä kaikki, pellot ja nurmet ja metsä tuolla etempänä, olivat hänen… joka oli ne omalla voimallaan saattanut kuntoon. Ja ne hetket varsinkin, jolloin kuvitteli, että koko vainio olisi mainiossa kasvukunnossa, puutarhan puut kukassa ja Hanna kävelisi sieltä pihasta päin ja tulisi tänne kivelle asti ja toisi tullessaan kahvia ja vehnästä… Heidän hyvässä kunnossa oleva kotinsa oli tuo punainen rakennus ja tuo uljas, uusi navetta, jossa silloin tällöin kalkahti kello…
Mutta ei ollut Pertun toivo toteutunut. Saisiko koskaan sanoa omakseen tätä?
Millä ja miten saisi velat maksetuksi?
Että saisi viedä Hannalle sen salaisimman, pyhimmän ilosanoman: Nyt on meillä oma, velaton koti!
Monta pitkää vuotta oli sitä toivonut, monta unetonta yötä valvonut silloin jo, kun ei vielä tiennytkään, että Hanna häntä samoin rakasti kuin hänkin Hannaa.
Hanna! Hanna! Hänen nuoruutensa morsian ja tulevaisuutensa toivo! Hänen ilonsa ja hoivaajansa epätoivonkin mustina hetkinä! Jospa hän jaksaisi tehdä työtä ja taistella, että se unelma, jota kauan, kauan oli odottanut, kerrankin kävisi toteen!
Hän ei ollut tavannut Hannaa useaan viikkoon, vaikka Hannan koti oli toisessa päässä kylää. Ei ollut saanut puhua Hannalle huolistaan, ei mainita toiveistaan. Silloin oli aina, Hannan kohdattuaan, helpompi elää ja toivoa, tehdä työtä ja odottaa keveämpää aikaa. Hanna osasi lohduttaa ja lupasi vartoa, oli jo vartonut kohta kymmenen vuotta… Hän heitteli siemeniä kuin vihapäissään, sillä niitä oli vähän, kylvöstä tuli harva… Mutta hän ei ollut lähtenyt lainaamaan, vaikka uskoikin saavansa Jokijalan isännältä. — Panen sen mitä on… muuta ei voi, — arveli hän itsekseen, kun pudisti viimeisiä jyviä säkistä vakkaan. Ja vaikka hän tiesi kylvöstä tulevan harvan, oli hänellä sydämen pohjalla uskona, että siihen sittenkin tulee taajuutta.