Ollessaan tulossa mäkipäähän peltoa ja juuri viimeisiä jyviä vakasta heittelemässä hän näki Jokijalan isännän astuvan piennarta pitkin luokseen. Jokijalan isäntä oli jo ikämies, kasvot sileät ja hyväntahtoiset ja leppeys koko olemuksessa. Hän oli aina kohdellut Perttua erinomaisella ystävyydellä, ja aina, naapurina ollen, koettanut auttaa missä vain kykeni ja voi.
"Jopa taitaa Viinamäki olla kylvettynä", arveli hän ja istahti pyörtänölle. "Jo sain minäkin viimeisen kylvöni tehdyksi, mutta väsymys tuntuukin."
Hän alkoi panna piippuunsa, ja Perttu oli huomaavinaan, että hän tarkasteli kylvöä. Ennen oli usein sanonut, että Perttu oli hyvä kylväjä. Perttu luki naapurin silmistä, mitä tämä ajatteli, vaikka ei mitään virkkanutkaan.
"Istu sinäkin nyt ja pane piippuusi", sanoi hän sitten Pertulle.
Perttu kävi pientarelle Jokijalan viereen ja kaivoi hänkin piippunsa esille.
"Pane tästä minun kukkarostani", tarjosi naapuri.
"Lupaavalta näyttää nyt tämän touon aika", lausui Perttu kiitokseksi.
Kotvan aikaa he tupakoivat mitään puhumatta. Hiljaista oli heidän ympärillään, väliin kukahti käki, ja yörastaat lirittivät kilvan takaliston kuusikossa. Tyyni oli suvanto, ja suuret vihannoivat saaret, joita vuopiot ja putaat toisistaan eroittivat, hohtivat yön kirkkaudessa kuin vihreät samettikentät. Etäisten vaarojen la'illa kimaltelivat jo nousevan päivän kultaiset säteet. Kumpikin mies näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta. Harvoin kävi Jokijalan isäntä Viraniemessä, ja silloin kun kävi, oli asiallista asiaa. Perttu arvasi nytkin, että naapurilla oli jotakin tärkeämpää sanottavana, sillä pitkissä mietteissä hän istui.
"Ei ole kai vielä tullut kauppakirjaa isäsi kanssa tehdyksi?" virkkoi naapuri vihdoin aivan niinkuin olisi jo asiasta ennen puhunut tai niinkuin Perttu olisi tiennyt hänen ajatuksensa.
"Ei ole tehty. Puhetta siitä jo on ollut kauankin, mutta ei ole sen valmiimpaa tullut. Eikä siitä taitaisi isäukosta enää kauppakirjan tekijäksi ollakaan… Toisinaan tuntuu kuin houraileisi… puhuu puuta heinää."