Jokijalka mietti hetken, sitten alkoi puhua:
"Sinä katsot liian vähän omaa etuasi, Perttu! Koko elinaikasi olet talon työtä tehnyt, saanut koko vainion hyvään kuntoon ja alottanut uudisviljelyksen Karhusuolle… Toiset eivät ole tehneet mitään… ovat vain olleet sinulta ottamassa… Sinun ansiotasi on, että talo on semmoinenkin kuin on… Olisi pitänyt tehdä kauppakirja jo aikaa, sinähän kuitenkin olet velkojen korkoakin maksanut… niin olen kuullut… Eihän ole isästäsi enää maan hoitajaksi, ei ole ollutkaan sitten kun saarnamieheksi alkoi…"
"Milläpä minä maksaisin talon velat, joita on niin paljon", sanoi
Perttu alakuloisesti väliin.
"Tuskin niitä yhtaikaa tarvitseisi maksaa… Kai velkojat uskovat sinullekin, niinkuin ovat isällesikin uskoneet… ja Lommahan saa hirmuisen suuren koron rahalleen, kun saapi tehdä heinää koko Hopeasaaresta… ja itse velka on maahan kiinnitetty… Ala sinä, poika, ajatella asiaa, ja ota emäntä taloon, niin pääset viettämään hauskempaa elämää…"
Oli naapuri välistä ennenkin siihen suuntaan Pertulle puhunut, mutta ei näin suoraan koskaan.
"Eihän sinun elämästäsi noinkaan mitään tule… kun toiset vievät mitä sinä kokoat…"
"Enhän heille mitään mahda, kun isä ja äiti heitä puolustavat", sanoi
Perttu alakuloisesti.
"Sepä se onkin! He ovat tottuneet tekemään aina sinulle niinkuin ovat tahtoneet, ja samoin isällesi ja äidillesi, jotka eivät koskaan ole saaneet heitä tottelemaan. Senvuoksipa heistä onkin tullut semmoisia kulkulaisia, vaikka kyllä kai he ovat Jumalan sanaa kuulleet enemmän kuin muiden ihmisten lapset."
Siitä oli naapuri kerran isällekin sanonut. He eivät koskaan sopineet uskonasioissa, vaikka muuten naapureina olivat keskinäisessä sovussa. Naapuri ei jaksanut isälle antaa anteeksi sitä, että hän kierteli maita mantereita saarnamiehenä ja jätti talonsa ja lapsensa hoidotta.
"Ja siitä ne ovat ensiksi velat ruvenneet kasvamaan".