Perttu kuunteli äänetönnä naapurin puhetta, mutta kun naapuri suoraan alkoi syyttää isää kaikesta, siitäkin, ettei karja menestynyt, ja siitä, että hänen lapsistaan oli tullut syntisempiä ja roistompia kuin monen uskottoman lapsista, tuntui se Pertusta liialta. Isä ei koskaan napissut Jumalaa vastaan, vaikka hänen osalleen oli aina tullut katkeria koettelemuksia.

"Annamme sen vanhan, kuolemaan menevän vanhuksen olla alallaan", sai
Perttu Jokijalalle sanotuksi.

"Niinpä olkoon minun puolestasi", lausui naapuri. "Mutta minä sanon vieläkin, että jos annat itseäsi köyhdyttää vastedeskin samoin kuin tähän asti, ei tule sitä Jumalaa, joka sinulle sen maksaa…"

Ja naapuri lähti kotiaan päin kävelemään.

Perttu jäi paikalleen pellon pientareelle istumaan. Kummalliselta tuntui hänestä nyt naapurin käytös. Mitä lienee puheillaan tarkoittanut? Vartavastenko oli lähtenyt sanomaan tuota Pertulle?

Olihan siinä totta, naapurin puheessa, se hänen itsensäkin täytyi myöntää. Siihen olivat veljetkin tulleet milloin mieli teki, ja ottivat omin lupinsa, kun ei hän ollut kotosalla.

Ja Kustaava ja hänen miehensä…!

Ja kuta tarkemmin ja pitemmältä Perttu alkoi miettiä, mitä naapuri oli haastanut, sitä enemmän hänelle selvisi, että tämä sittenkin oli oikeassa.

Siinähän se oli… kun ei ollut oikeaa isäntää talossa, vaan kukin sai ottaa ja käyttää talon tavaroita niinkuin mieli teki.

Ja sitten talvisin niitä uskovaisia, joita tuli neljin, viisin hevosin isän puheille… Ruokituttivat itseään ja hevosiaan, viikoittain seurojaan pitivät, ja kun lähtivät, niin eivät muuta jättäneet kuin hajun…