Ne ne olivat myöskin osaltaan taloa köyhdyttäneet!
Kyllä hän oli nähnyt jo pienenä poikana, oli ymmärtänyt hyvin, ettei ollut mahdollista niin pienillä talon tuloilla semmoista joukkoa elättää. Isä kun lisäksi oli niin hyväntahtoinen, että antoi oman tähdellisimmän tarpeensakin — ja luotti vain siihen, että Jumala siunaa monin kerroin…
Eikä hänelle auttanut mitään sanoa, vaikka hän näki, kuinka köyhyys tukkeutui näkyviin joka nurkasta. Kaikki oli vain hyvin. Jumala ne oli kaikki sallinut, senkin, että hänen lapsistaan piti tulla maankiertäjiä.
Nykyvuosina ei enää maksanut vaivaa puhua mitään isälle. Hän ei enää tahtonut kuulla mistään maallisista asioista. Joka hetki hän toivoi, että pääsisi lepoon… iankaikkiseen rauhaan…
Välisti Perttu oli ollut ymmärtävinään, että isällä oli sydämen pohjalla jotakin painavaa, raskasta rautaa, joka oli kuin kohdistettu kanssaihmisiä vastaan. Mutta ei hän koskaan suoraan sanonut muuta kuin että maailma ja ihmiset vain pahenivat ja että Jumala näytti loittonevan yhä kauemmaksi suruttomasta ihmiskunnasta. Hän ei koskaan hetkeäkään epäillyt omaa uskoaan ja omaa autuuttaan. Hän oli tehnyt työtä Jumalan valtakunnan hyväksi, hänen omatuntonsa oli puhdas ja uskonsa järkähtämätön…
Ja samanlainen oli äidinkin usko.
"Jumalan kunniaan kun kostumme, niin tämä maallinen vaelluksemme tuntuu turhalta", oli äidin tapana kiusausten hetkellä sanoa.
Pertun istuessa siinä pientareella, auringon noustessa ja lintujen ruvetessa laulamaan, riensivät hänen ajatuksensa kuin tuulen ajamina, löytämättä missään lepoa. Lapsuutensa päivät hän muisti, kolkon, ilottoman nuoruutensa, jossa sentään oli kaksi ihanaa valopaikkaa: hänen kirjansa ja Hanna…
— Mitäpä iloa täällä lieneekään, — hän arveli vihdoin, otti tyhjän vakan kainaloonsa ja läksi astumaan pihaan päin.
Aurinko oli jo kohonnut suurten vaarain takaa ja paistoi lämpimän herttaisesti suvannon välkkyvään veteen ja heinävien saarten seljille. Sieltä siinsi kahden leveimmän vuopion välistä Hopeasaarikin, sileä hyväheinäinen niitty…