Mutta ylempää hän näki jo ensimmäisten tukkilauttojen olevan tulossa joen kiivasta virtaa pitkin… Kuului lauttamiesten huutoja ja kirouksia, kun leveä ja raskas lautta ei oikein ottanut totellakseen kiivaissa korvavirroissa.
Ajatuksissaan Perttu asteli pihaan ja kävi suoraan omaan huoneeseensa, joka oli tuvan mäkipäässä. Siinä olivat hänen aarteensa ja omaisuutensa. Pienellä kirjahyllyllä oli kirjoja ja vanhan kaapin päällä sanomalehtiä, joita hän tilasi useita. Niitä yksin ollessaan ja joutohetkinä luki ja tutki, kirjoittipa joskus itsekin jonkun uutisen omaan lehteensä. Seinällä riippuivat hänen uudet vaatteensa, jotka vain sunnuntaisin raski päälleen pukea, ja uusi hattu, jonka Hanna oli lahjoittanut…
Hän tunsi raukaisevaa väsymystä jäsenissään, niin uuvuttavaa, ettei tahtonut jaksaa riisua kenkiä jalastaan…
Ja kun hän laskeutui vuoteelleen, lensivät ajatukset entisyyteen ja palasivat samalla nykyhetkeen, joka hänestä nyt tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen. Hän teki suunnitelmiaan ja päätöksiään, että niin ja niin hänen nyt täytyy tehdä… niin ja niin toimittaa… Hänen täytyy ruveta ankarammaksi, täytyy ottaa isäntävalta pois muilta… niinkuin Jokijalka oli neuvonut…
Sellaisia päätöksiä hän oli ennenkin tehnyt, aikonut ja aikonut, mutta kun tuli tosi eteen, ei hän voinut panna vastaan kenellekään…
Ja siihen hän nukkui raskaasti, tiedottomasti niinkuin nukkuisi monen pitkän vuoden kuluttua.
Kun hän herättyään meni pirttiin, näki hän äidin liikkeellä, vaikka heikkona vielä. Isä istui sänkynsä laidalla ja veteli verkkaan kämmenellään pitkää, harmajaa partaansa. Penkillä istui kaksi miestä, tukkilaisia. Junnon-Iikka, kotikylän mies, ja toinen nuori, etelän puolen mies.
Perttu tervehti Iikkaa, joka oli tuttava.
"Tekö sitä yöllä lautalla tulitte?" tiedusti Perttu.
"Me. Mutta otimme maihin tässä Viraniemen rannassa, kun näytti rupeavan tuulemaan eikä suvannolle ole panemista", alkoi Iikka selittää.