Kun oli kysymys vallesmannista, ymmärsi poika, että oli hätä käsissä. Venni paralla oli katkerat muistot nimismiehen käynnistä. Ja hän puhalsi ulos ovesta semmoisella vauhdilla, että oli heittää kumoon poliisin, joka oli eellimmäisenä tulossa pirttiin.
Nimismies oli vanha, leppeän näköinen mies, joka ei ollut ensi kertaa ulosottotoimessa. Hän riisui turkkinsa hitaasti, kätteli Kustaavaa ja puheli minkä mitäkin. Kustaava tointui vähitellen säikähdyksestään, niin että kykeni puhumaan.
Tuli Lommakin sisälle. Ei ottanut lakkia päästään eikä riisunut turkkiaan. Hän retkahti istumaan karja-Kreetan sänkyyn, joka oli oven luona. Hänen kasvonsa olivat likaisen kalpeat, ja silmät punoittivat. Nähtävästi hän oli humalassa, ja samoin Artturikin, jonka naaman näppylät paistoivat kovin iljettäviltä.
Poliisin kainalossa oli nimismiehen laukku, jonka hän kantoi pöydälle peräikkunan luo, poistuen sitten äänettömänä penkille istumaan.
"Nämä taitavat olla Kustaavan lapsia", sanoi nimismies. "Ovat vankkoja poikia. Siitä miesvainajastanne ei tainnut sen enempää kuulua eikä ruumista löytyä…?"
"Ei ole mitään kuulunut", vastasi Kustaava alakuloisesti, mutta ei kyennyt muuta sanomaan.
"Vai niin, vai niin… Koski ja tukit silpoivat ruumiin, ettei luun surmaa ole näkynyt", puheli nimismies. "Montako on lehmää?" kysyi hän sitten yhteen menoon.
"On niitä kymmenen lukua…"
"Vai niin… vai niin… Entäs hevosia?"
"Ei ole muuta hevosta kuin Pertun Raudikko, jonka syksyllä osti."