Lauttamiehet, jotka aamulla olivat tulleet taloon, olivat menneet tuulta makaamaan karjalatoon. Herättyään he alkoivat tahtoa Perttua avuksi saattamaan lauttaa koskenniskaan. Eivät sanoneet uskaltavansa kahden lähteä suvannolle, kun tuulenhenki oli idässä. Semmoisia saattomatkoja oli Perttukin silloin tällöin tehnyt, vaikka hän ei muuten ollut koskaan vasiten ollut tukkihommissa. Mutta kun oli sopiva vesi eikä tuuli haitannut, oli lauttojen saattaminen koskenniskaan hauska matka, ja hyvä palkka siitä maksettiin.
Perttu vähin kielteli, kun Junnon-Iikka pyysi. Olisi ollut niin kovin monenlaista talon työtä, ja Karhunsuolla odottivat ojamullat hajoittajaa.
"Lähde pois vain… On nyt kesää vielä maatöitä tehdä, ja me maksamme hyvän palkan… Näillä tukeilla on kiire meren suulle", kehoitti Junnon-Iikka uudelleen.
Perttu mietti hetkisen. Samalla matkalla hänen sopisi käydä Lommankin puheilla ja palatessa poiketa Hannaa puhuttelemassa… Hän lupasi lähteä, pistäysi huoneeseensa ja veti uudet pitkävartiset tukkisaappaat jalkaansa.
"Nyt lähdemme", sanoi hän sitten pihalle tultuaan. Hänen liikkeissään ja koko olennossaan ilmeni jotakin reippaampaa, ja äskeinen alakuloinen katsekin oli kirkastunut ja ikäänkuin avartunut.
"Sinusta se tukkimies olisi tullut", sanoi Junnon-Iikka ihastuksissaan.
Perttu olikin nyt, pitkävarsisaappaissa ja mustassa hatussa, joka oli hieman kallellaan, niinkuin tukkilaisilla on, aivan erinäköinen kuin äsken pellollaan.
Miehet kävelivät rantaan, jossa suuri tukkilautta oli vankalla trossilla kiinnitetty maahan lyötyyn paaluun.
"Onko näkynyt lauttoja alas meneviksi?" kysyi Junnon-Iikka, kun alkoivat päästellä lauttaa irti.
"On niitä joku näkynyt menneen", vastasi Perttu.