"Niin vain tekisikin", arveli etelänpuolen mieskin.
"Taitaisivat tulla minullekin suuremmat menot sitten", naurahti Perttu miesten puheisiin.
Lautta soljui hitaasti eteenpäin. Tuuli oli iltapuoleen päivää kokonaan tyyntynyt, niin että suvannolla oli nyt helppo ohjailla raskasta lauttaa. Ei ollut muuta miehillä tekemistä kuin katsella vain.
Etelänpuolen mies siirtyikin lautan kupeelle, jossa heillä oli tulisija ja kahvinkeittovehkeet.
"Keitäpä oikein jätkän kahvia", varoitteli häntä Junnon-Iikka.
"No niinkuin tervaa", vakuutti toinen ja pilkkoi honkapalasesta lastuja kahvin keittämistä varten.
Junno ja Perttu ohjailivat sillä välin lauttaa, joka jo oli kulkenut suvannon selälle ja oli nyt parhaalla väylän kurkulla. Junno ohjaili etupäätä, Perttu jälkipäätä. Junno hyräili tukkilaisen lauluja, mutta Pertun ajatukset eivät hänen laulujaan seuranneet.
Mutta keveämmältä, vapaammalta ja hauskemmalta tuntui Pertustakin elämä täällä vesillä. Maailma huolineen oli tuolla etempänä, täällä ei niistä mitään tiennyt… täällä valtaväylän kirkkaan veden päällä… joka virtaili meren suulle ja sieltä avaraan maailmaan. Oli kuin keveämpää hengitys, ja niinkuin raskas elämä olisi haihtunut. Tänne kuului selvään rannalla olijoiden puhelu, ja korva otti pienenkin äänen, joka lähti maalta päin…
"Hauskat ja helpot ne ovat välistä sentään tukkipojan päivät", arveli laulunsa lomasta Iikka.
Korkealla rantatörmällä olevat talot paistoivat joelle, ilta-auringon niitä kullatessa, kuin kiillotetut majat vaaran kupeelta. Pertun silmät kääntyivät kotia päin, joka niemen nenässä kyyrötti vanhoine maalaamattomine rakennuksineen. Se olikin ainoa kylän talo, jota ei ollut punattu, sillä isä oli pitänyt sitä maallisena ja synnillisenä koreutena. Mutta kaikkein kauneimmalla paikalla se sittenkin oli, ja joelle asti rehoittivat Pertun puutarhan puut, joissa lehti jo vihotti…