"Siellä olisi minun laukussani hokmannia, jos tahtoisit panna kahvin sekaan", tarjosi Iikka.
Ja kun lautta näytti olevan menossa oikealle väylälle, pisti Iikka aironsa rinkkoon ja kävi kahvin juontiin.
"Mutta jo on siinä leveää selkää", sanoi hän ja löi Perttua hartioille kämmenellään. "On siinä voimaakin. Minä sinuna ostaisin ensi talveksi vankan hevosen ja lähtisin tukkimetsään. Nyt tulee paljon tukinajoja ensi talveksi… Kun menneenä talvena Airiselän ajossa Savukylän Hermanni ansaitsi kolmatta tuhatta markkaa, vaikkei ollut ajoissa kuin joulusta Marianpäivään. Minä tiedän, minä olin Hermannilla hakkuumiehenä…"
"Kolmatta tuhatta…?" kysyi Perttu kummissaan.
"Puhtaita rahoja… Paksu pinkka oli kuin virsikirja seteleitä, kun kotiaan läksi. Mitä arvelet? Eikö kannata talvisydämen ajaksi lähteä tukinajoon?"
Perttu ei vastannut.
"Eikä siellä talvella niin jumalatonta elämää pidetä, jos sitä pelkäät… Kun laittaa oman kämpän ja tallin, niin saapi olla aivan rauhassa… Joskus, kun sattuu viinakauppias liikkeelle, niin vähin huutavat ja tappelevat. Mutta mitäpä sinun tarvitsee joukkoon sekaantua."
Perttu katsoi Iikan ruskeihin, vilkkaisiin silmiin, että näkyisikö vilppiä silmänurkassa, mutta kun toinen näytti vakavalta, ymmärsi Perttu, että hän tarkoitti totta.
Lautta oli heidän jutellessaan jo lipunut vuopioon, jonka toisella puolella oli Hopeasaari ja toisella Törmänki, hyvä maaheinäniitty sekin.
"Siinä se sitten on Hopeasaari… maailman paras niitty…"