Iikka tuntui sen sanovan Pertulle, ja hänestä näytti kuin Iikka olisi tahtonut siihen vielä jotakin lisätä.
Hopeasaaren ranta oli syvä ja virtava, ja lautta kulki siinä nopeampaan. Saaren taakse jäi kotikylä, ja katosi näkyvistä tapulin risti ja kirkon eteläinen pääty. Edessäpäin näkyi vain niittyjä, joita putaat ja vuopiot halkoivat.
"Siinä se olisi talon turva tuossa Hopeasaaressa", arveli hetken kuluttua taas Iikka.
"Olisi se… joka sen omaksensa kerran saisi", sanoi Perttu hiljaisella äänellä, ja näytti kuin hänen silmänsä eivät koskaan kyllääntyisi katsomaan Hopesaaren tummaa, nyt jo pitkää luhikkoa.
"Siitä saapi Lomma liian rajun rahankoron", arveli Iikka taas, ja kun ei Perttu siihen vastannut, lisäsi hän:
"Kumma mies se isäsi, kun antoi ruuan suustansa."
"Pakosta kai se oli, kun ei muuten kyennyt maksamaan korkoa", sanoi
Perttukin nyt. "Eikä taida se asia meidän puhelemalla parata."
"No lauletaan sitte!" kiljaisi Iikka ja alkoi rallattaa, niin että kaiku kierteli kaukaisissa vaaroissa.
Jo oli lautta saapumassa koskenniskaan. Etäältä näkyivät jo toisen kylän talot ja kuului kovien koskien pauhua. Sieltä näkyi korkealta törmältä kauppias Lommankin komea valkoinen talo yli muiden ja asuinrakennuksen suuret ikkunat, jotka välkkyivät iltapäivän paisteessa kuin kulta.
Tarkkaa oli nyt lautan kuljetus, sillä virta eneni ja väylät olivat mutkaisempia. Jo näkyi koskenniskan lauttahamina suurine lauttoineen ja tukkilaisineen, joita vilisi maalla ruokakojujen ympärillä ja kulki edestakaisin lautoilta maihin ja taas takaisin. Kuului lauluja, kirouksia ja huutoja, ja ihan jo silmän alla näkyivät ensimmäisen kosken vihaiset laineet ja kuului mahtavan kosken varoittava pauhu.