"Vai niin", sanoi Lomma ja kääntyi hänkin selin. Mutta Pertun mentyä hän höpisi itsekseen:
"Oletpa vain mikä olet… mutta minulla on takanani sellaiset paperit, jotka pitävät."
Jälestäpäin hän usein muisti Pertun silmiä ja niiden ilmettä, kookasta vartta ja leveitä kämmeniä.
Alakuloisin mielin lähti Perttu maantietä pitkin kotia päin kävelemään.
Vaikka oli jo myöhäinen ilta, melkein yö, valvoivat kaikki ihmiset vielä kylässä. Kesän alussa nukkuvat peräpohjalaiset hyvin vähän, ja koko yön näkee ihmisiä liikkeellä. Tuskin yhdessäkään talossa tapaa koko talonväkeä nukkumassa yhtaikaa.
Kylän läpi kulkiessaan Perttu käveli nopeaan, aivan kuin hänellä olisi ollut tavaton kiire, mutta ehdittyään taipaleelle, joka eroitti kylät toisistaan, hän hiljensi kävelyään ja vaipui mietteisiinsä.
Yö oli kaunis ja tie hauska, kulkien korkean Visavaaran yli, jossa milloin nousi mäen harjalle, milloin laskeusi laaksoon. Koivut jo vihannoivat, ja etelän rinteillä näkyi joku melkein täydessä lehdessä.
Eräässä laakson pohjassa Visavaaran alla Perttu tiesi olevan lähteen lähellä tietä. Hän poikkesi lähteelle, joka kirkkaana silmänä pulppusi suuren, tiirakylkisen kiven luomesta. Hän heitti takin päältään ja hatun päästään ja rupesi pesemään kasvojaan. Kotia palatessaan hän oli päättänyt poiketa Hannaa tervehtimässä ja muisti nyt, että hänellä kai oli pölyiset kasvot.
Pestyään hän pyyhkäisi hiuksiaan vähäisen ja solmisi kaulaansa huivin, jonka Hanna oli viime talvena antanut.
Reippaasti hän sitten lähti astumaan ja nousi pian Visavaaran korkeimmalle harjalle, jonka yli tie vei ja joka oli kahden kylän rajaharju. Harjun toiselta puolen leveni kotikylän suvanto ja suuret, vihannoivat saaret kuin tauluun maalattuina hänen eteensä. Kaitaiselta palstalta näyttivät viljellyt maat kotikylän vaaran kupeella mitättömältä viirulta, verrattuina siihen äärettömään näköalaan, jonka etäisiä taivaanrantoja yön lempeä hohde kirkasti.