Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille!
Ja Pertusta näytti siltä kuin ikävöisi erämaa jo asukastaan, kuin kuiskisi korpi kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa…!
Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa… kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle…
Aina tätä harjua kulkiessaan joutui Perttu samoihin mietteisiin, ja aina silloin tuntui hänestä Pohjola niin rakkaalta, ettei hän voinut käsittää, kuinka toiset voivat siirtyä täältä valtameren taakse ja siellä työtä tehdä… työtä tehdä ahtaassa, pimeässä kaivannossa, kun täällä oli valoisaa ja lämmintä ja lintujen laulua ja työtä… työtä tuhansille…
Isänmaa ei ollut heille muuta kuin vilunarka syntymäpaikka, jossa kuoli nälkään tai paleltui ja eli köyhänä ja nälkäisenä… Niin oli. Oliko hän itse sitten muuta saanut tähän asti kuin työtä, vilua ja nälkää? Hän lähti kävelemään jyrkkää mäkeä alas, mutta vielä keksi silmä Hopeasaaren, jonka pohjoispäästä pohotti sankkaa pajukkoa, turvana kevätjäitä vastaan, ja heinälatoja pitkin saaren korkeinta kamaraa.
Oliko hän sitten itse muuta tuntenut kuin nälkää, vilua ja puutetta?
Oli, oli! Mitä hän oli oppinut talven pakkasaamuina, kun revontulten hulmutessa yksinäistä metsätietään kulki! Mitä oli miettinyt valoisina kevätöinä, kun kylvi peltoaan ja käet kukkuivat! Ja mitä tuntenut illan hämärässä, kun seisoi vastatäytetyn hyvänhajuisen heinäladon kynnyksellä!
Ja hänen mielensä, joka äsken oli apea ja toivoton, kirkastui taas, ja hänen käyntinsäkin kävi reippaammaksi… Olipa kuin oli ja kävipä kuinka kävi, mutta tätä maata hän rakasti… tämä antoi leivän, välisti kyllä mustaa ja vähäisen, mutta elätti miehensä kuitenkin… Eikä tämä maa irvistellyt vastaan eikä näyttänyt oudon naamaa milloinkaan! Aina hymysi taivas, talviaamuinakin! Aina naurussa suin oli kolkko korpi, ja aina ilomielin ja lintujen laulaessa kiveliö kulkijaansa kohteli! Entäpä kesäiset, kastekirkkaat aamut niityn laitaan mennessä, ja elokuun hämyillat, kun vilja kypsyneenä kuhilaillaan seisoi…
Ja rivakasti, melkein kuin peläten, ettei häntä hänen hyvä mielensä jättäisi, hän käveli hauskaa tietä pitkin. Uusista tuumistaan, jotka tällä matkalla olivat hänen sydämessään syttyneet, hän tahtoi joutua Hannallekin puhumaan…
Hänen elämässään täytyi tulla nyt joku muutos. Hän tunsi sen, niinkuin olisi joku siitä korvaan kuiskinut. Jo näkyi Hannan koti, Vaarala, mäen kukkulalla somana ja sievänä. Kohta oli hän tiehaarassa, josta tie kääntyi taloon. Hän nousi maantiestä lähtevää kaitaista talontietä; siitä näkyi nurmen välissä vain kaksi rattaan raitiota ja ura, jota hevonen asteli.