Naapurissa vielä valvottiin, mutta Vaaralassa ei näkynyt liikettä. Joko olisi Hanna ehtinyt mennä levolle?
Mutta ehtiessään kujalle hän näki isännän tulevan mäkikujasta suitset kädessä ja pienoinen laukku selässä. Perttu jäi odottamaan isännän tuloa.
Hevostaan oli Vaaralan isäntä käynyt metsään viemässä. Hänkin oli jo ikämies, mutta teki yksin talossaan työt, sillä molemmat pojat kulkivat puulaakin töissä kesät ja talvet.
"Vai jo ovat saaneet sinutkin lauttahommiin", arveli hän Pertulle, kun
Perttu teki matkastaan selvää.
"Olen minä toisinaan lauttoja tuttujen miesten kanssa koskenniskaan saattanut."
Vaaralan isäntä oli vanhan ajan kristittyjä. Hän oli totisesti herännyt, eikä hänen väkevä uskonsa ollut laimennut vuosien kuluessa. Yksi niitä samoja kuin Viraniemen Israelikin.
"Ei meitä enää monta vanhempaa kristittyä olekaan tässä kylässä… isäsi, Korven Antti ja minä… Ehkäpä Herra kohta meidätkin korjaa."
Isännän vakavilla kasvoilla kuvastui kuin kaiken maailman suru tai niinkuin ikävä, että pääsisi pois iankaikkiseen iloon, Herran luo… pois tästä pahasta maailmasta, synnin, lankeemusten ja saastan keskeltä.
"Kyllä Herra meidät heti korjaa", vakuutti hän vielä. "Minä olen nähnyt isällesi kuoleman unen… Kuinka se on sinun uskosi, poika parka?" hän kysyi sitten äkkiä ja katsoi terävästi Perttua.
Mutta silloin juuri Hanna juoksi navetasta päin ja käteltyään Perttua käski tämän sisälle.