Hanna oli kaunis, vähän yli kahdenkymmenen ikäinen, verevä tyttö, mutta hänen silmissään oli surullinen ilme, joka harvoin hänen nauraessaankaan muuttui iloisemmaksi. Ja koko olemuksessa oli jotakin vakavaa, niin että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Hiukset olivat vaalean kellertävät ja ohimoilta sievinä laineina. Pertun tulosta hän näytti erinomaisesti riemastuvan. Perttu näki sen hänen silmistään ja siitä innosta, jolla Hanna alkoi Pertulle toimittaa illallista taikka oikeammin aamiaista, sillä oli jo aamupuoli yötä.
Päivän noustessa ja lintujen alkaessa laulella Hanna ja Perttu istuivat Hannan kamarissa, avonaisen ikkunan luona, josta oli laaja ja avara näköala vuolaalle virralle, suurille, vihannoiville saarille ja vuorisiin maailmoihin länteen päin… Istuivat siinä, hiljaa keskenään puhellen, toinen toisessa päässä pöytää. Molemmin puolin oli paljon puhumista tulevaisuudentoiveista. Ja he haastelivat tulevasta yhteiselämästään niinkuin haastelevat nuoret, joiden elämä ei ole ollut päivänpaistetta eikä menestystä.
Perttu kertoi uudesta tuumastaan, ja Hanna tuntui ihastuvan ja hyväksyvän. Hän lähtisi ensi talveksi tukinajoon, kun ansiot olivat niin tavattoman hyvät. Hän maksaisi ensi vuonna Lommalle rahassa koron, saadakseen itse tehdä Hopeasaaren ja myydä heinät. Muut velkamiehet eivät hätyyttelisi. Isän ja hänen välillään tehtäisiin kauppakirja ja hän ottaisi velat maksaakseen. Ja ensi keväänä, vuoden päästä, he viettäisivät häänsä. Sitä oli Pertun äitikin toivonut.
"Kunhan saamme itse tehdä Hopeasaaren, voimme pitää kaksikymmentä lypsävää lehmää, ja kun meijeriin viemme maidon, niin jo alkaa velka lyhetä… Ja kun Karhusuo alkaa oikein heinää työntää, niin… Kunpa se aika kerran koittaisi…!"
Perttu lämpeni tulevaisuudentuumissa ja toimiansa ajatellessaan niin ettei surun päivää muistanut ollenkaan. Hänen vakavat kasvonsa kirkastuivat, ja silmissä hehkui nuoruuden ja voiman tuli. Hän oli kaunis mies, kun hän oikein innostui, sillä silloin hän sai virkkua elämää joka soluunsa. Hänestä olikin sanottu, että hän oli Israeli-vanhuksen lapsista lahjakkain ja että hänen luonteensa oli enimmin isäänsä siinä, että hän innostuttuansa oli hyvä puhumaan. Semmoisena häntä Hannakin rakasti, mutta vielä enemmän hänen lempeän ja hyvän sydämensä ja puhtaiden tapojensa vuoksi, joista kenelläkään ei ollut mitään pahaa puhumista.
Hanna kuunteli Pertun puhetta nousevalla ihastuksella, ja hänen kauniit siniset silmänsä kuin sulivat Pertun katseisiin.
Ja kun Perttu huomaamatta tarttui Hannaa olkapäästä niin lujasti, että Hanna kivusta äännähti, tuntui se Hannasta sittenkin niin hyvältä, ettei kertoa osannut.
"Voi, jos sinä tietäisit kaikki", hän sanoi Pertulle ja istui nyt vastustelematta hänen polvelleen ja pyytämättä laski kätensä Pertun leveille hartioille.
Ja Hanna kertoi, että hänellä kevään kuluessa oli käynyt kaksikin kosijaa, jotka kumpikin olivat saaneet mennä menojaan. Hanna näki, että Pertun suupielissä kerran värähti ja että silmissä leimahti.
"Toisen sinä arvaat", jutteli Hanna silitellen Pertun vaaleita hiuksia, jotka olivat ohimoilta ja niskasta kiharaiset; "se oli Laurilan Mikko toisesta kylästä. Mutta toista et arvaa…"