"En arvaa vähääkään", vastasi Perttu, vaikka tuntui aivan muuta ajattelevan. Laurilan Mikko oli talonomistaja, hyvävarainen vanhapoika ja jotenkin komea mies.
"Mikä pani Mikon liikkeelle?" sanoi hän kummastellen, sillä ei ollut koskaan kuultu, että Mikko olisi ketään kosinut. Hanna kertoi Mikon käynnistä yhtä ja toista. Lopuksi oli Mikko nimitellyt Perttua hölmöksi… Mutta sitten, kun oli nähnyt, että Hanna suuttui, oli hän lähtenyt.
"Niinpä niin. Hölmö olenkin, mutta minun on hauska elää, kun olen tehnyt minkä olen tiennyt oikein olevan", sanoi Perttu vähän alakuloisena. Häntä ei mikään enempää loukannut kuin se, että häntä sanottiin hölmöksi.
"Jos et olisi semmoinen kuin olet, en minä sinua rakastaisi niinkuin rakastan… niinkuin olen rakastanut jo monta vuotta… Muistatko mistä asti?" Ja Hanna painoi kätensä Pertun kaulaan ja veti hänen päänsä povelleen.
"En minä oikein." Pertun ilo oli niin suuri, että hän melkein vapisi pitäessään Hannaa sylissään.
Hanna kertoi:
"Silloin minä ensi kerran sinuun ihastuin, kun kansakoululla oli arpajaiset… Se sinun puheesi… ja muutenkin…"
"Ja minä olen sinua katsellut jo poikasena, silloin jo kun sinä pikkutyttönä paimensit lehmiä Lomporannalla…"
"Silloinko jo?"
Heidän keskustelunsa kääntyi lapsuudenmuistoihin ja niihin leikkitovereihin, jotka silloin olivat lapsia. Niistä ei ollut monta enää kotikylässä. Useimmat olivat Amerikassa, Hannan lapsuustoverit varsinkin. Pertun ikäiset miehet olivat mikä Amerikassa, mikä muuten kulkusalla.