Ja kuta pitemmältä he puhelivat ja toistensa ajatuksiin syventyivät, sitä ikävämmältä alkoi heistä kummastakin ero tuntua. He olivatkin niin kovin vähän olleet yksissä. Minkä vuoksi? Hanna olisi tahtonut, että Perttu olisi usein käynyt heillä.
"Niin ujoko sinä olet?" hän kysyi.
"Ikävä minun on sinua joka hetki, ja aina tahtoisin olla luonasi, mutta kun minulla on niin velkainen koti, niin… Joka-ikisen työn, jonka teen, teen sinua muistellessa, ja aina ajattelen, että Hannalle tämäkin tulee… Jospa olisit nähnyt sydämeeni nytkin öillä, kun olen peltoja kylvänyt… Sinun rakkautesi on antanut minulle voimia tehdä työtä, ja sinun kuvasi pelastanut minut kiusauksista ja kaikesta pahasta… Sinun vuoksesi olen raatanut ja yrittänyt, että saisin kerran sinulle sanoa… Ja arvaatko miltä tuntuu työnteko, kun toivo aineellisesta palkinnosta on niin pieni! Tarkoitan, että voihan olla, etten saa kotoa mitään, vaikka olen koettanut uurastaa… Mutta iloisin mielin olen yrittänyt, tietäessäni, että sinä hyväksyt… enkä ole voinut jättää kahta vanhaa yksin kuolemaan… Ymmärrätkö oikein minua?"
Hanna pyyhki kyyneliä silmistään.
"Ymmärrän minä sinun tilasi, ja jos vanhurskas Jumala meitä muistaa, niin ei meillä hätäpäivää ole."
Ja Hanna kertoi, että hänellä oli vähän säästöjä, ja sitäpaitsi hän oli jo parina vuonna toimitellut minkä mitäkin uuden kodin aloittamista varten.
"Ja minulla kun ei ole ihan mitään", tunnusti Perttu puolestaan. "Ei ihan mitään, jota voisin sanoa omakseni…"
"Onhan sinulla kirjasi kuitenkin", lohdutti Hanna. "Ne olet ostanut omilla rahoillasi… Mutta oletpa muuten tuhansien arvoinen… En vaihtaisi sinua Lomman rikkauteen!"
He vaikenivat hetkeksi molemmin. Sitten Hanna sanoi:
"Miksemme voisi aloittaa elämäämme milloin hyvänsä…! Ostaisimme vain torpan ja siinä sitten…"