"Mutta minun on niin hirveän vaikea erota kotitalosta, jossa olen niin kovin paljon työtä tehnyt… Jos nyt lähtisin, niin kaikki työni olisi hukkaan mennyttä."
Ja Perttu melkein pillahti itkuun.
"Niin rakkaaksiko se on sinulle tullut?" kysyi Hanna.
"Niin on. Siinä tahtoisin elää ja kuolla."
Hannankin koti oli kiinnitetty suurista summista, ja kun talo muutenkin oli pieni ja pikkuetuinen, oli aivan varmaa, ettei Hannalle jäisi mitään kodin perintöä. Sen tiesivätkin veljet eivätkä viitsineet kotonaan mitään työtä tehdä silloinkaan, kun talon ruokaa söivät. Hanna oli äitinsä kuoleman jälkeen tullut palveluksesta kotiinsa vanhan isän taloutta hoitamaan.
Aurinko oli kohonnut korkeammalle ja paistoi jo vaaran takaa joelle, saarien selille ja lännen alle korkeiden vuorien kalpeille huipuille. He katselivat alas suvannolle, jossa lauttoja nyt kulki peräkkäin. Perttu näytti nauttivan näköalasta, joka lännessä päin kylpi auringon kullassa.
"Sinä rakastat tätä luontoa ja valoisia öitä… Ei kukaan muu tästä luonnosta osaa puhua niinkuin sinä…"
"Niin teenkin. Kesäyönä voin unhottaa suruni ja huoleni… ja olla vain ja elää… olla niinkuin ei minulla koskaan olisikaan mitään murhetta…"
Hanna kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, katsoi pitkään hänen rehellisiin kasvoihinsa, jotka olivat niin puhtaat ja himottomat ja terveen kevätahvan peittämät, katsoi kauan ja sanoi sitten:
"Sinä puhdas, rakas Perttuni!"