Kun Hanna jo oli hyvästellyt Perttua ja aikoi kiviaidan luota, pellon laidasta, pyörtää takaisin, muisti Perttu vielä kysyä pidellen tytön kättä omassaan:
"Niin, mutta… Kuka se toinen kosija oli?"
Hanna ratkesi nauramaan.
"Se oli Junnon-Iikka…"
"Junnon-Iikka", kertasi Perttu kummissaan.
Hanna kertoi:
"Junnon-Iikka ei ole mikään tyhmä poika, vaikka onkin juoppo ja retkale. Kuullessaan vastaukseni arveli hän: 'No semmoisen miehen, kuin Viraniemen Perttu on, minä sinulle soisin…'"
"Vai Junnon-Iikka!" kummasteli Perttu yhä. "Aina minä Iikasta paljon olen pitänyt", hän lisäsi sitten, painoi kerran vielä Hannan kättä ja lähti tielle vievää polkua astelemaan. Hanna seisoi hetken kiviaitaan nojaten ja katsoi hänen jälkeensä ja palasi sitten kamariinsa, sanaton ikävä sydämessään.
Omissa, omituisissa mietteissään Perttu käveli kotiaan päin tietä pitkin. Nyt vasta, auringon noustua, näyttivät kyläläiset käyneen levolle. Sillä missään ei näkynyt liikettä, ei ollut tielläkään vastaantulijoita.
Perttu kulki kuin unessa. Toisinaan ilo ja riemu valloitti hänen sydämensä, kun hän tunsi saavuttaneensa Hannan rakkauden. Mutta sitten taas sukelsi mieleen Lomma velkakirjoineen… Hopeasaari… ja kivuloiset vanhukset…