Hän ei tiennyt, minkä taakan alla Pertun sydän sykki. Ei osannut aavistaakaan, mitä mies oli mietiskellyt sitten viime näkemänkin.
"No, miten alkaa karjasi menestyä?" kysyi hän kuin sivumennen.
"Paranemaan päin on nyt. Nuoret maatiaisrotuiset voivat hyvin ja kasvavat."
Karja oli Pertun ilo, vaikka vastoinkäymisiä siinäkin oli ollut. Luomatauti oli vaivannut monta vuotta, ja kesää ennen oli paras maitolehmä uponnut suohon.
"No, se mies, joka ei anna vastusten lannistaa, vaan yrittää ja yrittää uudestaan…"
"Se on helppo sanoa", arveli Perttu naurahtaen. "Mutta sitä näkyy tottuvan vastoinkäymisiin niinkuin muuhunkin… Ja montakohan miestä maataan viljelisi, jos vahingoista säikähtäisi eikä sitkeydellään kovaa onnea voittaa koettaisi!… Pian talot jäisivät kylmille…"
"Niin. Kyllä se on lujassa leipä maanviljelijällä… ainakin täällä.
Mutta kun kehitys, oppi ja taito tulevat avuksi, niin…"
"Ei tule tänne koskaan sitä aikaa, että helpolla eläisi, mutta se ei olekaan pääasia. Pääasia on, että maa kyllä miehensä elättää, jos työtä tekee. Mutta kuka täällä tekee maatöitä? Ei ole monta miestä tässäkään kylässä…"
He syventyivät juttelemaan maanviljelijän asemasta Perä-Pohjolassa. Ja varsinkin siitä raskaasta epäkohdasta, että maatyöntekijät vähenivät vuosi vuodelta. Siihen oli luonnolliset syyt, jotka aika ehkä kerran korjaa, arvelivat.
Iltasella, kun he Pertun kamarissa puhelivat keinoista maanviljelyksen parantamiseksi täällä Perä-Pohjolassa, teki Pertun mieli monta kertaa jutella Pesolalle talon veloista ja siitä, olisiko mitään keinoja saada jonkunlaista lainaa valtiolta, jotta pääsisi erilleen Lommasta. Mutta vaikka hän monta kertaa oli siitä sanomaisillaan, ei hän sitä tehnyt. Missäpä semmoisia kassoja olisi olemassa!