Hänen omasta sairaasta mielestään!
Ja Perttu päätti olla semmoisia ajattelematta ja vaivaamatta itseään turhalla pelolla. Hän polki lapiota, että savi liskui, ja heitti lapiopaloja kahden puolen ojaa niinkuin kuivia turpeita.
Oli jo aivan pimeä, kun hän ehti kotia. Pihalle hän jo näki, että pirtin kattolamppuun oli sytytetty tuli. Siinä ei pidetty tulta kuin suurimpina juhlailtoina ja jolloinkin, kun sattui kaukaisia vieraita, isän ja äidin uskonveljiä tulemaan kaukaa Lapista asti. Jokijalan isännän ja emännän hän näki liikkuvan lattialla. Ja Kustaavan menevän uunin luo, kasvot kätkettyinä nenäliinaansa.
Jotakin merkillisempää oli tapahtunut.
Oli kuin joku raskas paino olisi pudonnut Pertun hartioille, ja epämääräinen pelko alkoi ahdistaa sydäntä. Tuntui niinkuin ei tohtisi astua sisälle. Ristiin rastiin pauhasivat ajatukset, luulot ja otaksumiset sekaisin…
Olisiko äiti…?
Äiti oli aamulla, kun hän lähti Karhusuolle, ollut hyvin heikko, mutta täydellä tajulla…
Pertun sydän löi niin, ettei hän ollut osata kävellä, vaan melkein hoiperrellen lähestyi portaita.
Eikä ole hänelle lähetetty mitään tietoa Karhusuolle…!
Kun hän juuri oli porstuaan pääsemässä, aukeni pirtin ovi, ja Kustaava astui kynttilän valossa porstuaan. Perttu arvasi, mitä oli tapahtunut…