Hän tarttui sisartaan kaulaan ja virkkoi näin:
"Maillaan on päiväni aina ollut, mutta ei koskaan enää nouse… kun en saa nähdä äidin silmiä…"
Sisar kertoi:
"Oli niin kummaa… Äiti näytti nukkuneen… enkä minä käynyt herättämään… Mutta kasvot alkoivat kalveta, eikä näkynyt enää mitään liikettä… Kun menin koettelemaan, oli otsa kylmä, eikä hän enää vastannut… Panin Venni-pojan Karhusuolle viemään sinulle sanaa… Ja juoksin itse Jokijalkaan… Eikö poika saapunutkaan… On varmaan saanut sen kaatumavikansa ja jäänyt johonkin makaamaan…"
VIII.
Äidin hautauspäivä oli kirkas ja kylmä. Maa oli jo routinut, ja metsäjärvissä riittyivät rannat. Vanhempi sisar Erika, joka oli toisessa pitäjässä naimisissa, oli saapunut miehineen hautajaisiin, mutta veljiä ei näkynyt yhtään. Amerikassa olevat veljet eivät olleet lähettäneet itsestään kymmeneen vuoteen mitään tietoja, ja toiset, Hannu ja Iikka, jotka varhain keväällä olivat painuneet ylimaihin, joko eivät olleet saaneet Pertun kirjettä taikka eivät muuten halunneet tulla.
Mitäpä he täällä tekisivätkään! Ei ollut äidillä ollut iloa yhdestäkään heistä. Surua ja tuskaa olivat vain elämällään tuottaneet, häpeää itselleen ja vanhemmilleen. Olivatko koskaan rakastaneet äitiään ja hänen vaivojaan milloinkaan ajatelleet?
Tuskin vain. Kylmät olivat ne harvalukuiset kirjeet olleet jotka Amerikassa olevat veljet olivat lähettäneet, eikä niissä koskaan ollut ilmennyt kodin tai synnyinmaan kaipuuta.
"Niin vähän rakastivat äitiään, joka oli tehnyt kaikkensa heidän hyväkseen…"
Äiti raukka!