Perttu tapasi Erikan isänsä luota. Vanha saarnamies näytti nyt vasta alkavan käsittää, mitä oli tapahtunut. Ja vaikka hän oli kadottanut puhekykynsä, oli hänen silmissään nyt selvän järjen ilme, joka ei kuitenkaan kestänyt kauan kerrallaan.
Siihen saapui Kustaavakin.
"Ei ole pitkällinen enää isäkään", arveli hän ja asetti päänpohjusta paremmin.
Kun Perttu poistui, sanoi Erika:
"Mihinkä ovat kaikki parhaat huonekalut ja äidin sänkyvaatteet joutuneet?"
"Velkoihin kaiketi", vastasi Kustaava. "Mitä sinä niistä?"
"Sitä, että tarvitsisi minunkin jotakin saada… tästä pesästä", vastasi vuorostaan Erika kiukkuisella äänellä.
"Etköhän sinä ole tästä ottanut sen verran kuin muutkin, ja äiti-vainaja on sinulle antanut…"
"Sinä olet sen mieshunttion kanssa vienyt ja syönyt kaikki…"
"Sinä ja vanhemmat veljesi tämän talon ensin olette puhdistaneet", kivahti Kustaavakin vihaisesti. "Kun me olimme pieniä, niin te olitte pitäneet seurailtoinakin tanssia ja juottaneet ja syöttäneet… ja eläneet niinkuin olitte eläneet… Eiköhän se Lomman velkakin ole teistä alkuansa saanut… Niin olen kuullut…"