"Mutta sinä ja miehesi olette kuulema olleet aina Pertun niskoilla… ja kuulutte varastaneen jyvät aitasta, ja kesäisin sinä olet käynyt yön aikoina lypsämässä talon lehmiä omaan kiuluusi…"
"Sen sinä valehtelet! Et sinä nyt kuitenkaan mitään saa, sillä kaikki mitä vielä on jälellä, on Pertun…"
"Kuka sen on sanonut? Ei Perttu ole yksin perillinen, tiedän mä."
"Peri sitten, kun velat ensin maksetaan! Ettäs kehtaat äidin hautajaisiin tulla… etkä muista, että ellei Perttu olisi huolehtinut, olisivat vanhukset kuolleet ruodulla…."
Sillä lailla jatkui heidän riitansa, kunnes Kustaava lähti itkien pois.
"Kauhea ja sydämetön ihminen tuo sisar Erika", nyyhki hän, kun kohtasi
Pertun.
"Älä puhu hänelle mitään", virkkoi Perttu alakuloisesti.
Häntä kauhistutti, että sisaret haukkuivat toisiaan äidin hautauspäivänä.
"En minä kuitenkaan mitään varastamalla ole ottanut… pyytänyt olen aina", nyyhki Kustaava.
Kun Perttu tapasi Hannan, sanoi tämä säälien: