"Etkö sinä Lommalta hautajaisiin käskenytkään, koska sieltä ei ketään ollut?"
"Kyllä sieltä on kutsuttu", vastasi Perttu.
"Hänellä oli kai omat syynsä, joitten vuoksi ei tullut", arveli
Jokijalka.
"Niin lienee ollut. Olisi hänen kuitenkin isänkin vuoksi luullut tulevan!"
"Ei täällä häntä kukaan ole ikävöinyt", sanoi siihen Junnon-Iikka, joka seisoi Pertun selän takana.
Seuraavat päivät vasta tuntuivat Pertusta pitkiltä ja ikäviltä. Äidin poissaolo kävi nyt vasta oikein raskaaksi. Hän ei jaksanut työhönkään. Kuljeskeli tallin ja pirtin väliä, kävi navetassa, puutarhassaan, ja joutui välisti venevalkamaan. Venni-poika pienensi turpeita tallitunkioon, ja hevoset seisoivat molemmin joutilaina tallissa. Joskus hän istuutui äitivainajan sänkyyn. Istui siinä ja mietiskeli. Kustaava hommaili emännyyttä niinkuin oli kauan hommaillut. Hänellä oli nähtävästi Pertulle sanomista, mutta ei ollut tahtonut näinä päivinä Perttua häiritä.
Kerran, kun Perttu istui äitivainajan sängyn partaalla piippuaan poltellen mietiskelevänä, sanoi Kustaava:
"Minä taidan tässä olla lapsineni sinun tielläsi?"
"Älähän nyt huoli! Mihinkäpä sinäkään pääset pienten lasten kanssa. Olehan nyt… on kai sitä leipää sinulle niin kauan kuin minullekin!" vastasi Perttu.
"Olen minä ajatellut kysyä, että tämän talven saisin olla…"