"Olehan vain. Hyvä että oletkin. Kuka isääkään hoitaisi, kun minäkin lähden tukkimetsään."
"Oletko siis päättänyt lähteä?"
"Kyllä minä lähden."
"Keväälläkö te sitten Hannan kanssa…?"
"Niin on ollut puhetta, jos Jumala hyväksi näkee… ja jos tässä saisi velkojilta rauhan."
Perttu nousi ja meni kamariinsa. Äiti oli monta vuotta sitten antanut hänelle kolme hopealusikkaa, jotka oli saanut isältään silloin kun meni naimisiin. Ne oli sanonut säästäneensä Perttua varten. Silloin jo oli Pertun nimeen luvannut, kun Perttu syntyi. Ei ollutkaan äidillä mitään muuta antamista. Perttu oli ne aarteenaan kätkenyt piironkinsa laatikkoon ja aikoi sinne nyt kätkeä sormuksen, jonka oli äidin sormesta ottanut, niinkuin äiti oli käskenyt tehdä — ja pitää muistona äidiltä. Mutta kohta kun hän avasi piironkinsa, havaitsi hän siellä olevista esineistä, että niitä oli liikuteltu, ja kun hän avasi sen laatikon, jossa hopealusikkain piti olla, oli se tyhjä…
Hän seisoi kauan aikaa hämmästyksissään, katkeran vihan alkaessa kiehua hänen mielessään.
Mitä tämä merkitsi?
Kuka oli aukaissut hänen lukitun kaappinsa?
Mutta samalla hänelle selkeni, kuka tämmöisen kelvottoman työn oli tehnyt…