"Eihän vain ole sinulta jotakin kadonnut?" arveli Kustaava, joka oli tavannut sisarensa Pertun kaappia penkomassa.
Pertulla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta kun ei kuitenkaan epäillyt Kustaavaa, vastasi hän menevänsä käymään Vaaralassa.
Hän ei lähtenyt maanteitse, vaan asteli polkua, joka näin syksyisin, kun vilja oli korjattu, johti peltojen pientareita, väliin metsän rantaan nousten, kylän taitse. Sieltä pääsi vähempää huomiota herättämättä ja oli rauhallisempi kulkea, koska vastaantulijoita sattui hyvin harvoin. Mutta Jokijalan ohitse vei polku melkein navetan taitse, niin että hyvin näki pihalle, jos osui kujalta silmäämään.
Kun Perttu ehti talon kohdalle, näki hän pihalla kaksi outoa miestä, jotka puhelivat keskenään ja ikäänkuin odottelivat jotakin. He näyttivät herrasmiehiltä, vaikka heillä kummallakin oli pitkävartiset pieksut jalassa. Mitä miehiä lienevät?
Hän käveli ohi ja eteni pitkin piennarta, joka päättyi metsänlaitaan; siinä polku taas painui näreikköön.
Hänen huomionsa oli kiintynyt tapahtuneeseen varkauteen, niin ettei hän tullut ajatelleeksi sen pitemmältä noita miehiä tai herroja. Vasta sitten kun Vaarala alkoi näkyä ja vankka kuusikko siinä aidan takana, arveli hän itsekseen:
— Kun eivät vain olisi olleet niitä paperipuun ostajia! — Näinä päivinä on Jokijalka varronnut heitä omaa metsäänsä katsomaan… Voivat olla niitä… No, ehdinpä minä täältä…
Hän saapui Vaaralan laskuveräjälle, josta lehmät kesäisin päästettiin metsään. Se oli nyt aivan avoimena, ja veräjäpuut oli nostettu aidan päälle seivästen väliin. Siinä hän havaitsi Hannan, joka pesi jotakin vaatetta notkossa lähteen luona. Hanna seisoi selin eikä huomannut Perttua ennenkuin tämä oli aivan selän takana. Hänen hihansa olivat kierretyt kyynärpäihin asti, ja eteensä hän oli sitonut valkoisen liinan. Kiharat, vaaleat hiukset olivat somina kiehkuroina molemmin puolin ohimoilla, ja kasvot punoittivat…
"Tulitpa kuin kutsuttu. Ajattelin pistäytyä tänä iltana käymään Viraniemessä", tervehti Hanna, pyyhkäisi pois enintä valkoista saippuavaahtoa käsivarsistaan ja paiskasi kätensä Pertun ojennettuun kovaan kämmeneen.
"Jatkahan nyt työtäsi! Minä tupakoin tässä… Tässä kivellä onkin hyvä istua… ja katsella sinua", vastasi Perttu ihastuneena.