"Näet nyt vuorostasi minut oikein… Älä vain katsele rikkinäisiä kenkiäni…"
"Eipä nuo minunkaan ole… paikatut ovat minunkin kenkäni… Sinä olet vain paljon sievempi noin…"
Ja Perttu sytytti piippunsa ja istuutui kivelle Hannaa vastapäätä.
"Miltä sinusta nyt tuntuu, kun äiti on poissa?" kysyi Hanna.
"Tuntuu niin kummalliselta ja tyhjältä… En ole koko viikkona kyennyt mitään tekemään… Iltaisin varsinkin on ikävä rasittanut… ja siihen sitten muut huolet…"
"Älä sinä huolehdi niitä maailman asioita! Mikäs meidän on eläessämme, olemme nuoria ja terveitä molemmin… ja maailma on avara ja työtä on paljon… jos ei tässä maassa, niin meren takana kuitenkin…"
"Täällä sitä työtä juuri onkin… Sinä et ole käynyt Karhusuolla katsomassa uudisviljelyksiäni?"
"Kävimme me kesällä, kun marjasta palasimme… Paljon olet raatanut, aivan näytti mahdottomalta, että yksi mies…"
"Nyt syksyllä on Junnon-Iikka kaivanut kaksi ojaa."
Perttu näki, että Hannalla paloi mielessä jotakin, jonka olisi tahtonut sanoa Pertulle, mutta ei kuitenkaan sanonut. Melkein Perttu arvasikin, mikä Harmalla oli mielessä; Hanna oli monesti alkanut puhua sinnepäin.