Mutta hänen erityisalansa oli karja. Lukuunottamatta sitä, että hän oli tottunut vaikeimpiakin lehmäin tauteja parantamaan ja toimi harvinaisella menestyksellä kätilönä lehmän poikimishommissa pitkin pitäjää, oli hän erinomainen lehmäin tuntija. Hänen karjansa olikin mallikelpoinen, eikä missään saatu voita niin paljon kokoon kuin Saukkolassa. Karja oli Johan Petterin ylpeys, ja kiitokset oli hän saanut agronoomeiltakin, jotka varta vasten olivat käyneet sitä katsomassa. Mutta kun edistys riensi jättiläisaskelin eteenpäin, alkoivat maanviljelysoppineet puuhata ja puhua siitä, että pitäisi saada aivan oman maan rotuisia lehmiä, — että ne ne olisivat parhaita. Sekarotuiset söivät muka enemmän ja lypsivät verrattain vähemmän kuin maatiaisrotuiset…
Siitä oli pitkä ja asiallinen kirjoitus kerran eräässä maanviljelyslehdessä.
Saukkolan Johan Petteri luki ja tutki sitä, mutta ei päässyt oikeaan käsitykseen sen sisällöstä. Siinä kyllä selitettiin maatiaisrotuisista lehmistä, mutta ei sanottu tarkemmin, minkälaisia niiden tulisi olla.
Eikä sitä tietenkään kukaan muukaan kyläläinen osannut selittää.
Kerran kirkolla tuli lukkarin kanssa puhe maatiaisrotuisista lehmistä, niin Johan Petteri tiedusteli lukkarilta, että tiesikö lukkari…
"Miksen tietäisi", sanoi lukkari sukkelaan… "Ne ovat semmoisia matalajalkaisia, sarvettomia ja paksuja…" ja naureskeli sitä sanoessaan, katsellen veitikkamaisesti Johan Petteriin, joka oli paksunlainen, matalajalkainen isännän tallukka.
Johan Petteri närkästyi, sillä hän piti hyvin pahana, jos häntä vain sanottiin matalajalkaiseksi.
"Elä sinäkään niin viisaana ole… minusta näyttää, että kyllä tarvitsisit sääriisi vahviketta… leipälukkari", sanoi hän närkästyneenä ja poistui.
Mutta Johan Petterin ja lukkarin keskustelua olivat muutkin kuulleet, ja siitä puhuttiin jälkeen kirkonajankin.
Ja heinäaikana, kun Johan Petteri torui renkejään, oli muuan Erkki niminen renki alkanut sompottaa isännälle vastaan. Siitä syntyi sanasota, joka huvitti toisia.