"Ei niitä meillä tarvitakaan", tikasi isäntä ja näytti olevan pahalla tuulella.
Pirtissä seisoi pöydän takana agronoomi ja alkoi esitelmänsä. Ensiksi teki hän selkoa niistä ulkomaalaisista lehmäroduista, joita Suomessa nykyään on olemassa. Hän tiesi sanoa tarkoin kuinka paljon lehmät lypsivät vuodessa ja minkä verran söivät. Sitten hän innostui ja alkoi lämpimästi puhua kotimaisesta lehmärodusta eli n.s. maatiaisrotuisista…
"Sillä", jatkoi hän ja näytti puhuvan täyttä totta, "paitsi sitä, että tämä rotu on oloihimme parhaiten tottunut ja ilmanalaamme, niin sanoakseni, imeytynyt, on tällä rodulla se verraton etu, että ne syövät niin vähän…" (väkijoukosta kuului naurun tirskumista).
Ja sitten agronoomi selitti, että tätä rotua pitäisi jokaisen lehmänystävän harrastaa, sillä näyttää siltä, että maatiaisrotu vähenemistään vähenee ja sijaan tulee sekarotu, jota ei pitäisi enää kasvattaa.
Hän tuli käyttäneeksi useita kertoja sanaa maatiaisrotu. Saukkolan Johan Petteri istui tulipunaisena ja kuuli, kuinka takapenkillä nauraa kikatettiin. Häntä alkoi suututtaa, ja viha kiehui.
Mutta yhä enemmän innostuneena jatkoi puhuja:
"Olen tälläkin paikkakunnalla karjoja katsellut, ja ani harvassa talossa olen tavannut maatiaisrotuisen lehmän, vielä harvemmassa puhdasrotuisen maatiaissonnin." (Saukkola istui kuin kuuman pellin päällä ja yritti jo kerran sanomaan että: heitä pois juorusi.)
Mutta agronoomi jatkoi, ja kuinka lie sattunut, että näytti niinkuin olisi vähän naurahtanut:
"Oli siis suuri iloni, kun saavuin tähän taloon, josta olen kuullut paljon kerrottavan, ja kohtasin tuollaisen puhdasrotuisen, matalajalkaisen maatiaissonnin…"
Mutta kun hän sen oli sanonut, rämähti koko väkijoukko nauramaan, isäntä tuli ja iski nyrkkiä pöytään hänen nokkansa alla ja huusi: