"Lapa helvettiin…!"
Eikä ole sen ajan perästä Saukkolassa esitelmää pidetty ja tuskin vain tämän isännän eläessä pidetäänkään.
LUNTA…
(Talvella 1906)
On tuiskunnut lunta monta kuukautta: yötä päivää, pyhää, arkea. Ja lisäksi tuullut jokaiselta ilmansuunnalta niin vimmatusti, että ummessa silmin on täytynyt talonvälitkin hiihtää… Lumeen ja nietoksiin ovat peittyneet koko Perä-Pohjola, Lappi ja koko tämä pohjoinen maailma. Ei näy enää matalimmista majoista muuta kuin savu, joka näyttää nousevan suoraan kinoksesta, ja vaivainen viiritanko, joka kitkuu ja valittaa vaivojaan myrskyn käsissä. Upissa ne ovat muutkin talot melkein, vähän vain vilahtaa punaista seinää kinoksen keskeltä.
Tohmeroinen ja pehmeä kuin jauholaari on maantiekin, jota pitkin silloin tällöin, kun tuisku vaistoaa, mennä vätöstää rahtimiesten murheellinen kulkue. Mutta metsätiet ovat ummessa, ja naapurien väliset kinttupolut ovat suksen latuna, milloin ei tuisku ole niitä umpeen pannut.
On odotettu kärsivällisesti, on luotettu, että kyllä se nyt heti herkeää lumen tulo, että määrä siinä sentään on mitä taivaastakin liikenee. Niin on varrottu ja pirtin akkunasta katseltu taivasta ja taivaan rantoja, että koska alkaa seestää…
On se välisti Pohjolan taivas kirkastunutkin, taivaanrannat ovat palaneet kuin tulen liekissä, ja taivaankantta pitkin ovat revontulet sähisten ja kellertävän valjuina leimunneet.
Mutta aamulla on tuuli taas ollut etelässä, ja lunta on taivas taaskin ruvennut antamaan…
Hukkaan meni toivo jälleen!