Muutamissa taloissa alkoivat isännät käydä pahalle tuulelle, kiukkuilivat vähäpätöisemmistäkin asioista ja olivat itseensäkin tyytymättömiä; toisissa taloissa moljottivat piiat, kun joka aamu piti pirtin lämpimästä lähteä kahlaamaan navettaan ja tarpomaan kinoksissa…
Ylipään isäntä Mikko oli muutenkin kiivasta ja tulista miestä, mutta nyt kun eivät ilmat asettuneet, kävi hän ylen äreäksi. Eikä se kumma ollutkaan, kun olisi ollut hirsiä metsästä ajettava ja nyt täytyi hevosten joutilaina syödä tallissa ja miesten pirtissä. Eiväthän ne enää tämänaikuiset rengit viitsineet puhdetöitäkään tehdä. Jonkun päreen kiskoivat, siinä kaikki.
Ja se oli kumma, että joka ainoa tulija, joka talossa sattui käymään, kolisteli lunta tamineistaan ja puhkuen arveli:
"Mutta jo sitä on tuota lunta… aivan siihen hukkua hankkii…"
"No jo. Ja toista tulee. Ja kuka sen metsätienkin aukasee?" siihen toinen vastasi.
Tuota samaa jahkailemista, samaa sanomista oli kaikilla ollut monta viikkoa. Se alkoi jo kyllästyttää itsekutakin, mutta Ylipään kiivasta Mikko isäntää enimmin. Ei ollut ensinkään ihme, että äreiksi kaikki ihmiset kävivät.
Halot loppuivat: metsään ei päässyt; heinät olivat lopulla nekin, ja piiat ja emännät pitivät aivan työnään niistä alinomaa miesväelle muistuttaa… Ja yhä vain lunta tuiskusi.
Mutta jo eräänä lauantaina ilma seestyi, taivas oli suuri ja sininen, aurinko lämmin ja kulki jo korkealla, kevättä ennustellen ja kaikki muut merkit viittasivat siihen suuntaan, että jo ne nyt viho viimein taukosivat tuiskut ja loppui lumen tulo…
Hyvillä mielin oli Ylipään Mikkokin ja naurussa suin puhutteli karjakko-Erikaa ja rengeillekin ystävällisen sanan antoi. Ja hän alkoi valmistella metsään hirrenajoon. Kirveet hiottiin teräviksi, tukkireet laitettiin kuntoon, ja emäntä toimitteli viikon eväät valmiiksi laukkuihin, että aamulla varhain lähdettäisiin liikkeelle.
Ja puhteella oli hauskoja puheluita, ja koko mieliala ilosta ja hupaisaa…