Mutta illalla myöhään, kun renki Sameli palasi tallista hevosia illastamasta, istui hän ääneti uunin suuhun ja alkoi verkalleen riisua kenkiä jaloistaan, kovin miettiväisen näköisenä…
"Riisu sinäkin nyt, sammuta lamppu ja pane nukkumaan, että aamulla jaksetaan aikaseen metsään", käski isäntä, joka vuoteellaan kuorsaavan emäntänsä vieressä valvoi omissa mietteissään.
"Tuiskupa siitä näyttää tulevan vieläkin", arveli Sameli, kun puuhaili sukkiaan kuivamaan.
"Mitä h—ttiä? Ei suinkaan", kivahti Ylipään kiivasverinen Mikko ja nousi akkunasta pihalle katsomaan.
"Tuulee siellä ja lunta jo heitteli taivaastakin ja katon räystäiltä pyryä punoo", lisäsi Sameli veltosti, mutta isännästä tuntui, että Sameli sanoi sen hyvillään, ikäänkuin ilkkuen isännälle…
Ja kun Mikko silmäsi pihalle, näki hän, että siellä todella ajatti lunta… ja tuulen vinkuminen kuului selvästi… Häntä pisteli lemmon lailla.
"Kyllä kai se sinulle ja sinunlaisillesi olisi mieleen, että aina saisitte toimettomina ja laiskoina maata… kelvottomat… tässä olette riivatut haisseet monta viikkoa minun huoneessani!" Ja Mikko meni aivan Samelin nokan alle ja ähkyi: "H—ttiin minä ajan kaikki laiskat talostani… se on viljainen vissi… sinäkin veltto ja pehmeä kuin nahkiainen…"
"Elä päälle tule siinä… taikka roivaan tuolla kengällä", kiivastui
Samelikin.
Siinä tuli kova tinka ja huuto, josta koko talonväki heräsi…
— Mutta aamulla Mikko teki Samelille "rätingin", ja Sameli läksi paarustamaan ylöspäin.