"Kyllä kuulitte kylän miehet, että hän soimaa minua hirven ampujaksi… Siitä sinulle tulee kallis asia, senkin… Tiedätkö, mihin Ollilan rantaladosta mennä vuonna heinät katosivat?"
Mutta nyt vimmastui Oinasmäki ja rähisi niin, että agronoomi tuli ja rakoutti ovea, tiedustellen, mistä oli kysymys ja rähinä mainio.
"Täällä vaan koetettiin kylvää apulantaa vanhoihin ketoihin", vastasi
Nyrkki-Sakari ja nauraa virnisteli.
Mutta Oinasmäki ja Tarrimaa uhkasivat kovasti toisiaan manata käräjiin.
Onhan käräjöity monesti vähemmästäkin. Sillä lailla se sitten päättyi esitelmä apulannoituksesta Raitikosken kylässä.
KUN KRUUNUNORITTA HOMMATTIIN HEINÄRANNALLE
Oli ollut sanomalehdissä tieto, uutinen sellainen, että nyt kruunu myöntää kruununoriin Heinärannallekin. Nuolena tieto levisi hevosmiehestä toiseen, ja vaikka oli sydäntalven aika ja pakkanen ja väliin piti vihollisen sakeita pyryjä, alkoi olo hevosmiehistä tuntua hauskalta. Eikä sitä käy ihmetteleminenkään, kun tietää, että Heinärannan hevosmiehet olivat vuosikausia kruununoritta pyytämällä pyytäneet, että joka vuosi oli lupailtu ja lupailtu, mutta ei vain ollut annettu. Ja nyt ilmoitettiin, että jo saavat…
Siitä tiedosta tuli pitkiä puheita hevosmiesten kesken, syntyi tulisia väittelyjä ja lopuksi riitoja ja vihoja. Sillä Heinärannalla oli paljon hevosmiehiä, jotka koko ikänsä olivat hevosten parissa puuhanneet, olivat ostaneet, myyneet ja vaihtaneet. Oli monta tunnettua varsan kasvattajaakin, ja juoksijain ajajia oli paljon. He olivat kokeneita ja viisaita hevosmiehiä, jotka olivat monentapaisen hevosen reessä istuneet, ohjamiehiä maan kuuluja, ja hevoskirjoissa mainittiin arvonannolla heidän nimiään.
Kuuluisimpana piti itseään Vauhtilan juureva ja punanaamainen isäntä, Nissi. Kautta koko hevosmaailman oli hänen nimensä tunnettu ja mainittiin aina siellä, missä hevosmiehiä oli yksissä harjakannuja juoden ja väkeviä puolikuppisia maistellen. Mutta eivät olleet patapuukkoja muutkaan isännät. Juoksijoita oli heilläkin ollut, varsoja olivat kasvattaneet ja monet markkinat mellastaneet. Ja jokainen piti itseään naapuriansa parempana ja taitavampana hevosmiehenä. Mutta ei ollut heillä kenelläkään niin juhlallista, punaista naamaa kuin Nissillä, ei niin herramaista pyöreää vatsaa eikä riittänyt kenenkään sanavarasto niin loistavalla tavalla, sattuvin sanoin ja sukkelin vertailuin, kehumaan tai moittimaan hevosta. Siksipä olikin toisten mieliin kasvanut kaini ja paha sydän Nissiä kohtaan, joka aina markkinapaikoissakin pyöri kuin kukko kanain joukossa.
Ja hiljaisuudessa, ettei kukaan saisi asiasta vihiä, alkoi kukin hommaamaan, että saisi kruununoriin hoidettavakseen. Ensiksi se olisi suuri kunnia, joka ainoastaan harvoille kuolevaisille on suotu, ja toiseksi saisi viiden vuoden päästä oriin omaksi, pennittä pulskan hevosen. Todistuksia täytyi hankkia, tunnetuilta pitäjäläisiltä siihen, että asianomainen oli innokas hevosmies, että oli varsoja kasvattanut, että osasi hoitaa oritta kiitettävällä tavalla ja että kaikin puolin kykeni moitteettomasti menettelemään.