"Kuumapa täällä on… hohoh…"
"Tuntuu olevan…"
Penttilän paksu ja juureva isäntä, jolla oli kolmattakymmentä kytkyessä ja suuri mustanpuhuva syylä poskessa, oli jo väsyksiin asti selittänyt ja touhunnut. Äänikin oli langennut, kun yskä oli ennestään, ettei enää kuin vähä kähisi. Hän koetti vielä viimeisillä voimillaankin. Mutta kun näytti, ettei häntä kukaan oikeastaan kuuntele, vimmastui ja suuttui hän. Kummia miehiä, kun eivät kuuntele mitä hänellä on sanomista! Ja kuitenkin pyöri siinä hänen ympärillään monta sellaista, joka oli hänelle velassa. Ja kun hän oli päässyt suuttumaan, kokosi hän kaikki äänivaransa, ja kaiken loukatun ylpeytensä voimalla hän huusi, että savu hajosi:
"Valitkaa kuka hyvänsä, vaan semmonen sen olla pitää, että se näyttää mieheltä etempääkin. Siinä pitää olla pituutta ja paksuutta, että näkyy…"
"Juuri niin! Semmonen minunkin mieheni pitää olla!" kuuli hän takanaan sanottavan.
"Valitaan sitten tuo Penttilä. Ei täällä ole muuta noinkaan komeaa miestä", kuuli hän toisaalta sanottavan, ja yhtäältä hän kuuli naurun tirskumista.
Silloin hän ymmärsi sanoneensa jotakin tyhmää ja kun näki nauravia naamoja ympärillään ärjäisi:
"Valitkaa vaikka perkele."
Ja sitten hän pyyhkäisi hikeä otsalta ja työntäytyi väkijoukon läpi pihalle.
Mutta tuvan muissakin loukoissa olivat keskustelut kiivastuneet, suut soivat ja kurkut pauhasivat, ja oven suussa tuntuivat vasta tulleet löyhkäilevän hokmannilta.